Ammatti-identiteetin aineksia – Putkimies kirjallisuudessa ja viihteessä

Voi teitä sähkömiehet, ilmastointiasentajat, betoniraudoittajat ja monet muut am­mattilaiset. Putkimies on maailman tunnetuin hahmo, satojen miljoonien ihmisten tietämä jo parin sukupolven ajalta. Super Mario aloitti uransa konsolipelien taso­hyppelijänä jo 1980-luvun alussa.

Super Marion osaamisesta putkimiehenä pelit eivät kerro. Haalaritkin olivat alkuun punaiset, mutta vaihtuivat sitten uskotta­vampiin sinisiin. Marion työtehtävät vaih­televat laajalti. Välillä tämä kilpailee kar­ting-autoilla, sitten pelastaa prinsessaa. Kyllä tällaiset keikat saattaisivat houkut­taa kotimaistakin ammattimiestä.

Tässä tuli sukupuolitettu miesliite mai­nituksi jo moneen kertaan. Virallisemmin putkihenkilön ammattinimike on putki­asentaja, ollut jo pitkään, mutta muu­tokset kielenkäyttöön juurtuvat hitaasti.

Kun LVI-Urakoitsijaliitto halusi 1980-luvulla kasvattaa jäsenyritystensä henki­löstön toimialatuntemusta, terävöittää sen omakuvaa ja korostaa palvelua, tar­koitukseen perustettiin lehti. Epäonni­sesti sen nimeksi tuli LVI-mies. Varsin laa­ja alalla työskentelevien naisten joukko paheksui nimivalintaa.

Mikä muu nimi olisi voinut olla, kun siinä piti olla ihminen ja toimiala. Hen­kilö, joukko, väki, ei näistä mikään olisi toiminut, puolustautuivat lehden nimen kummisedät (sic!).

Korrektisuuden vaatimukset vaihte­levat ajassa ja paikassa. Lunta tupaan tulee, jos näissä erehdytään. Etniset ryhmät, sukupuolet ja ammatit eivät ole sketsien kirjoittajille vaaratonta aluetta. Miinakenttä voi räjähtää pienestäkin her­jasta.

Nokkelan ja vikkelän Super Marion vastakohta putkimiehen – tässä tämä sukupuolitettu ilmaus on totisesti pai­kallaan – roolissa oli Leo Lastumäki, jon­ka rähjäinen ja ronski olemus paitsi täytti tv-viihteessä aravakerrostalon koko keit­tiön, myös sotki sen.

Kaksimieliselle puheelle ja mielikuvi­tukselle LVI-huoltoasentajan työtehtä­vät tarjoavat verrattoman alustan, jota Lastumäen roolihahmo osasi hyödyntää. Rassausjutut sikseen, tämä on arvokas 100-vuotisjuhlakirja.

Jos LVI-alalla olisi tosikkoa väkeä, vaa­tisimme Lastumäen perikunnalta anteek­sipyyntöä. Toisista sketsimaakareista Pirkka-Pekka Petelius ja Aake Kalliala tuli parlamentaarikoksi valittu Pirkka-Pekka tunnontuskiin ja esitti julkisen anteek­sipyynnön kaksikon parodioimista saa­melaisista, nunnukaa nuu. Aake Kalliala tyytyi kummeksumaan kollegansa kään­tymystä.

Ei sketsi osu maaliin, ellei pohjalla ole sellaista, minkä yleisö tunnistaa todel­lisuudeksi, vaikkakin liioitelluksi sellai­seksi. Kun huoltotoiminta ei niin selvästi ollut eriytynyt omaksi liiketoiminnak­seen, saattoivat väkeväpuheiset ja kyn­nysmatolla kopisteluun tottumattomat urakkamiehet välitöinään tulla kotipiiriin hananvaihtoon.

Nokkelille savolaisille tuosta auke­ni sisäsiisti liiketoiminta. Kuopiolainen LVI-huoltoliike rekisteröi aputoimini­mekseen ”Kiroilematon putkimies”.

Esimerkin LVI-alan koulutuksen avaa­mista uravaihtoehdoista tarjoaa kup­letisti ja katoavan maaseudun kuvaaja Jaakko Teppo, Savon puolelta kotoi­sin hänkin. Jaakko opiskeli ja valmistui LVI-insinööriksi, mutta alan työkokemus omien sanojensa mukaan typistyi yhdeksi kesäksi Kuopion Huberilla hajulukkona.

Baletissa ja oopperassa putkiasen­tajat eivät ole päässeet parrasvaloihin, mutta eipä siellä ole näkynyt muitakaan rakentamisen ammattilaisia, käsillään työtä tekevistä korkeintaan joku parturi. Sama tilanne elokuvissa. Miljööksi sen­tään vanhoissa Suomi-filmeissä kelpaa pannuhuoneen kaltainen lavaste silloin kun punotaan salaisia juonia kriminaa­lien kesken. Toimihenkilöistä valkokan­kaalle kelpuutetaan asessori ja kirkko­herra, mutta insinööri vain tukkilaisen valeasussa.

Kirjallisuudessa putkarit vaeltavat mar­ginaalissa, heille ei sankarirooleja heru kuten ei merimiehillekään. Jos anglo­saksisessa kirjallisuudessa pilkisti entisaikaan suomalainen, hän oli skönäri ja juoppo.

Kotimaisessa kirjallisuudessa sen­tään jotain. Kalle Isokallio kirjoitti veija­riromaaniensa sarjaan Putkimies Pieta­rista -satiirin. Peräti Finlandia-palkinnon ansaitsi Hannu Raittilan vesitrilogian pää­teos Canal Grande, jossa vesi-insinööri Marrasjärvi koittaa pelastaa Venetsian tulvilta. Ihan erilainen lähestymistapa on Sakari Fenin kirjassa Munavalikoima, jossa – kyllä vain – esitetään näkemys LVI-yrittäjän genitaaleista.

Kirjallisuus sikseen, myös todellisuus voi olla fiktiivistä. Monessa EU-maassa suureksi kansalliseksi uhkaksi ja brysse­liläisen ylikansallisen politiikan heikkou­den ilmentymäksi saatiin puolalainen putkimies. Mitä uhka faktisesti koski, jäi epäselväksi. Ehkä tuore EU-maa, joka tuli ”vodka drinking countries” -vyöhykkeel­tä, koettiin, samoin kuin sen kovaa työ­tä pelkäämättömät ammattilaiset, kovin robustiksi viinien lipittelyyn tottuneiden kansallisvaltioiden asukkien piirissä.

Mielikuvat ovat kuin asenteet, eivät ne hevin muutu. Faktaa tarvitaan paljon ja toistuvasti. Vähitellen LVI-ammattien arvostus on kasvanut, ainakin tärkeim­mällä mittarilla mitattuna: mikä minus­ta tulee isona. Välillä alalle halusi nuoria vähemmän kuin oli opiskelupaikkoja. Sit­temmin tilanne korjaantui ja välillä put­kiasentajan oppiin oli vaikeampi päästä kuin lukioon.

Nuoret ovat fiksuja. Toimialamme hou­kuttavuutta lisää sekin, ettei näitä töitä voida viedä halpatuotantomaihin. Putket asennetaan ja huolletaan kotipuolessa.

Koteihin avuksi tulevan LVI-ammattilai­sen imago on siis eittämättä parantunut, mutta tälläkin kolikolla on kaksi puolta.

Turvakengät kodin eteiseen siististi rii­suva ammattimies on asukkaiden mie­liin. Liukastuminen sukat jalassa keitti­ön tikkailla tai nuljahdus lattialla voivat passittaa ammattilaisen pitkälle ja kalliil­le sairauslomalle. Siinä ovat vastakkain emännän kiitos ja toisaalta ikävä lisä toi­mialan tapaturmatilastoon.

Kuva: Tiia Javanainen, Purotie Design