Rakennusten ja niitä käyttävien ihmisten pahoinvointi on herättänyt kiivasta keskustelua julkisuudessa viime vuosina. Maallikon on vaikea ymmärtää, miten monimutkainen vyyhti rakennusprosessi on ja mitkä kaikki elementit vaikuttavat rakennuksen sisäilman laatuun ja käyttäjien hyvinvointiin. On selvää, että ongelmia muodostuu kaikilla tasoilla aina hankesuunnittelusta käyttäjien virheisiin. Syyllisiä on turha etsiä, mutta ongelmista on syytä oppia.
LVI-Tekniset Urakoitsijat, Sähkö- ja teleurakoitsijaliitto ja Sähkötekniset työnantajat järjestivät toukokuussa teemaseminaarin ”Talotekniikka-aliurakoitsijasta päätoteuttajaksi”. Seminaarin yksi tavoite oli pohtia, miksi talotekniikka ei ole saanut sille volyymillisesti ja lopputuloksen kannalta kuuluvaa painoarvoa. Talotekniikan merkityksen kasvusta huolimatta ala on vajonnut suorasta sopimussuhteesta tai sivu-urakoitsija-asemasta aliurakoitsijaksi
Me suomalaiset olemme tottuneet raatamaan yksin. Pellot on raivattu ja töllit pystytetty ilman muiden apua. Myöhemmin on pyöräilty hiljaisena kohti tehtaan portteja. Vielä nykyäänkin lähijunat ja länsiväylä täyttyvät puhumattomista toimihenkilöistä. Ei ole toisten asioihin puututtu, eikä niistä kyselty. Sama meno tuntuu jatkuvan viranomaisten toiminnassa. Ainakin, jos tarkastelee viimeaikojen toimintaa kirjavaksi muuttuneen kvv- ja iv-työnjohtajien hyväksymisen tiimoilta.
Ammatillisen koulutuksen reformista on kohistu reilu vuosi. Julkinen keskustelu on ollut lähinnä tuskailua siitä, että säästetään rahaa. Oppilaitokset ovat käyttäneet runsaasti aikaa kertoakseen, miten niitä kohdellaan kaltoin. Opettajilta loppuvat työt, ja heitä sorsitaan muutenkin. Tiloja jää tyhjilleen ja niille pitäisi keksiä jotakin uutta käyttöä. Siis, aivan kamalaa.