Insinööri, uuden ajan airut

Insinöörien koulutus liittyy vahvasti teollistumisen aikakauteen ja sen eri jaksoihin. Se nivoutuu yhteen työhön liittyneiden teknisten vaatimusten kasvamisen kanssa. Yhteiskuntarakenteiden muokkaantuessa myös yritysten työvoiman saamiseen ja osaamiseen oli pakko alkaa kiinnittää huomiota.

Talouden uusi kivijalka tarvitsi tekijänsä

Maataloudessa yleinen työn ohessa tapahtuva oppiminen tai käsityöamma­teista tuttu polku oppipojasta kisällin kautta mestariksi eivät olleet teollisuu­dessa käytännöllisiä tapoja ammatti­osaamisen kehittämiseksi. Tehtävät olivat kokonaan uusia ja vaativat kykyjä, joita ei oltu voitu oppia muualla. Prosessien kehittämiseen tai valvomiseen ei voinut osallistua ilman etukäteen saatua koulu­tusta. Yhteiskunta tuli uuden haasteen eteen. Aikaisemmin ei ollut tarvetta miet­tiä laitosmuotoista opetusta yrityselämän tarpeisiin. Teknillisen koulutuksen alku Suomessa perustui ennen muuta yhteis­kunnallisiin tarpeisiin.

Teollisuus oli täällä alkuun melko pien­tä ja uraauurtavien ruukkien perustajat­kin olivat usein tulleet ulkomailta. Olikin aika luontevaa, että erityistä osaamista tarvitsevat henkilöt hakivat alkuun oppin­sa muualta. Suomen teollisuudessa oli pitkään tunnistettavissa erityisesti saksalainen vaikutus, joka ulottui myös var­haiseen koulutukseen. Varsinainen lai­tosmuotoinen teknillinen koulutus alkoi Helsingissä 1800-luvun lopulla, jolloin paikalliset poliitikot olivat päättäneet tukea yritysten kehittämistä perustamalla teknillisen oppilaitoksen. Muualla Suomessa seurattiin pian perässä.

Yhteiskunnalliset paineet vaikuttivat

Itsenäisyyden alkuvuosina koulutuspo­litiikkaa tehtiin yhtenäisen kansakunnan muodostamiseksi. Tämä koski myös tek­nillistä koulutusta, joka arvioitiin koko­naan uusiksi kansallisten tarpeiden poh­jalta. Näitä tarpeita kumpusi erityisesti yhteiskunnan uusien rakenteiden muovaantuessa. Meille syntyi hiljalleen käsi­tys kaupunkilaisesta, joka ei ollut porva­ri, mutta ei myöskään hanttitöitä tekevä jätkä. Syntyi käsite toimihenkilöstä, joka kykeni erityistä osaamista vaativiin teh­täviin. Hän kykeni suunnittelemaan tuo­tantoa tai teknisiä ratkaisuja. Vaihtoehtoi­sesti hän pystyi toimimaan teollisuudessa työnjohtajana olematta kuitenkaan yrittä­jä tai virkamies. Hänellä oli myös riittävä toimeentulo, joka mahdollisti uudenlai­sen käyttäytymisetiketin ja hiljalleen kes­kiluokan syntymisen.

Teollisuuden eri tasoisten työnteki­järyhmien työtehtävät poikkesivat toi­sistaan ja työntekijät tarvitsivat erilaista koulutusta. Hiljalleen syntyi jako työn­tekijöille suunnattuun ammattikoulu­tukseen ja toimihenkilöille suunnattuun opistotason koulutukseen. Ylimmälle johdolle koulutusta tarjottiin sen arvol­le sopien yliopistoissa ja se keskittyi liik­keenjohdollisiin asioihin. Myöhemmin korkeakoulut alkoivat tarjota enemmän teknistä opetusta, joka perustui tieteel­liseen tutkimukseen ja sopi hyvin tek­nisten järjestelmien tai tuotteiden tuo­tekehitykseen osallistuville henkilöille. Opistotason koulutus vakiintui yleiseen suunnitteluun sekä tuotantoon ja työn­johtoon liittyviin tehtäviin.

Suomenkieliset teknillisen koulutuksen saaneet käyttivät yleisesti itsestään nimi­tystä teknikko vielä 1940-luvulla. Insinöö­ri nimikkeenä esiintyi kylläkin jo tekni­kon rinnalla. Teknillisen korkeakoulun todistuksissa nimike insinööri esiintyi tutkintonimikkeenä vuoteen 1943 saak­ka. Ruotsin- ja suomenkielisten teknilli­sen koulutuksen saaneiden välillä käytiin keskustelua siitä, että pitäisikö meillä­kin ottaa muiden pohjoismaiden tapaan käyttöön nimike siviili-insinööri. Vuonna 1943 astui kuitenkin voimaan asetus tut­kintonimikkeestä diplomi-insinööri. Tek­nikko otettiin samalla nimikkeeksi teknil­lisistä kouluista valmistuneille ja insinööri puolestaan teknillisistä opistoista valmis­tuneille. Diplomi-insinööri varattiin tut­kintonimikkeeksi korkeakouluista ja yli­opistoista tekniikan aloilta valmistuneille.

LVI-tekniikan nousu ja teollistuminen

Rakennusten sisäpuoliset LVI-järjestelmät alkoivat yleistyä sotien jälkeen. Aikai­semminkin niitä oli asennettu sitä mukaa kun kunnallinen vesijohtoverkosto vuosi­sadan alun jälkeen alkoi laajentua. Uusia vesijohtoja tai viemäreitä ei kuitenkaan aina asennettu olemassa olevaan raken­nuskantaan. Laitteet ja asennustyö oli­vat kalliita investointeja, eikä suurimmalla osasta kansaa ollut varaa hankkia niitä. Tilanne muuttui sotien jälkeen. Tarvittiin nopeasti asuntoja suurelle ihmismääräl­le, joka joutui siirtymään menetetyil­tä alueilta. Sotakorvaukset edellyttivät suurimittaisen teollisuuden aloittamista. Kaupunkien tehtaisiin ja telakoille tarvit­tiin paljon työvoimaa, ja tulijat perhei­neen oli saatava asutettua.

Syntyi myös käsite rintamamiestalosta, joka oli etukäteen vakioitu ja joka mah­dollisti laajojen asutusalueiden raken­tamisen tehokkaasti. Samaan aikaan alkoi kehittyä elementtirakentaminen, joka pääsi kunnolla vauhtiin 1950-luvun lopulla. Sen huippuvuodet koettiin 1960- ja 1970-luvuilla laajan lähiörakentami­sen aikana. Uudet alueet suunniteltiin nopeasti ja edullisia ratkaisuja hyödyn­täen, mutta niihin sisältyi aina kunnallis­tekniikka, joten sotien jälkeen LVI-ala­kin kehittyi teolliseksi alaksi, jota varten tarvittiin omaa ammatillista koulutusta.

LVI-insinööri syntyy

Teknillinen koulutus vakiintui, ja meil­lä vakiintuivat käsitykset insinööristä ja teknikosta, tuolloin vielä osana ylempää keskiluokkaa. Myös LVI-ala oli tullut tun­netuksi ihmisten arjessa. Näistä yhteen­sä syntyivät moneksi vuosikymmenek­si käsitteet LVI-insinööri ja LVI-teknikko. Niihin liittyi vahvasti tietty osaaminen ja tietyt tehtävät, joiden avulla selvisi hyvin 1950-luvulta aina 1990-luvulle asti. Maa­ilma kehittyi, mutta riittävän hitaasti. Asiat hoidettiin keskusjohtoisesti ja tur­vallisesti tuttuja hierarkioita pitkin. Kou­lutuksen sisällöt oli mietitty, määräyksiä noudatettiin eikä niihin tarvinnut kajota.

LVI-insinööri oli rauhallinen ammat­tilainen, joka teki kätevästi putkistojen asennuspiirustukset ja laski putkien koot. Hän oli tottunut käymään myös työmail­la. Hän pystyi keskustelemaan muiden rakentamisen ammattilaisten kanssa ja osasi neuvotella myös asennustyöryhmän kanssa. Hän ei ollut sulava ja laskel­moiva liikemies. Hän ei myöskään suhmu­roinut kabineteissa, vaikka joskus kävikin paikallisella seurahuoneella oman LVI-yh­distyksen tilaisuudessa nauttimassa voi­leivän ja oluen. Joskus ehkä muutaman. LVI-teknikko oli samaa maata, vaikkakin hieman ronskimpi suustaan. Teknikko toi­mi tyypillisesti työnjohtajan tehtävässä, jossa piti olla vähän äijä. Yleensä hänen oikea auktoriteettinsa perustui kuitenkin kokemukseen ja sitä kautta ansaittuun asentajien luottamukseen.

Korkeakoulutuksesta tulee itseisarvo

Vuosituhannen loppuvuosina monissa Euroopan maissa oli nähty valo, jonka mukaan hyvinvointi syntyisi sillä, että kor­keakoulutus saataisiin koskemaan yhä suurempaa osaa ikäluokasta. Maalis­kuussa 1995 voimaan tullut laki toi myös meillä yliopistotasoisen koulutuksen rin­nalle vaihtoehdon, ammatillisesti painot­tuneen korkeakoulun. Vuosituhannen vaihteeseen mennessä oli luotu sekä alu­eellisesti että kielellisesti tasapainoinen oppilaitosverkosto, jossa toimi jo noin 30 yksi- tai monialaista ammattikorkea­koulua. Ammattikorkeakoulut muodos­tettiin yhdestä tai useammasta jo toimin­nassa olleesta ammatillisesta opisto- tai korkea-asteen oppilaitoksesta.

LVI-alalla vakiintuneet teknilliset oppi­laitokset sijaitsivat Helsingissä ja Mik­kelissä, joissa molemmissa koulutettiin sekä LVI-insinöörejä että LVI-teknikkoja. Helsingistä koulutus siirtyi Espoon–Van­taan väliaikaiseen teknilliseen oppilai­tokseen 1980-luvulla. Oulussa aloitet­tiin LVI-insinöörien koulutus. Porissakin vakiintui LVI-suuntautumisvaihtoehto osana rakennusinsinöörien koulutusta. Tampereella, Joensuussa, Seinäjoella ja Turussa AMK-insinöörien koulutus talo­tekniikka-alalle alkoi vasta 2000-luvulla uuden järjestelmän puitteissa. Ruotsin­kielisiä insinöörejä koulutettiin Arcadassa Helsingissä.

Koulutus irtoaa maanpinnalta

Ammattikorkeakouluopinnoissa oli ope­tusministeriön propagandaosaston tuon aikaisten ilmoitusten mukaan tarkoituk­sena yhdistää teoria ja käytäntö. Tut­kinnon suorittaneilla olisi monipuoliset valmiudet sekä suunnittelu- että esimies­tehtäviin. Koulutuksessa ja tutkinnon sisällöissä pyrittäisiin vastaamaan erityi­sesti työ- ja elinkeinoelämän muuttuviin vaatimuksiin. Koulutuksen suunnittelus­ta ja toimeenpanosta vastaavat ammat­tikorkeakoulut itse. Opetusministeriö vahvistaa koulutusohjelmat ja käytettä­vät tutkintonimikkeet. Ammattikorkea­koulut itsenäistyivät innokkaasti ja ottivat suorastaan riemulla vastaan ajatuksen korkea-asteen koulutuksesta. Olivathan ne omasta mielestään olleet riittävän pit­kään tiede- ja taideyliopistojen varjossa.

Sivullisen mielestä ammattikorkea­koulujen johdolla oli kova kiire päästä nauttimaan arvostuksesta ja akateemisen maailman riemuista. Ammattikorkea­koulut valitsevat itse opiskelijansa todis­tusten ja mahdollisten valintakokeiden perusteella. Järjestelmä suosii hakijoita, jotka ovat tottuneet hakemaan viisautta kirjoista ja menestymään teoriakokeis­sa. Kun heitä kannustetaan valitsemaan kurssinsa laajasta ja monialaisesta tar­jottimesta, on aika selvää, että koulutus poikkesi totutusta. Koulutuksen tavoit­teissa alkoivat korostua myös valmius tieteen tekemiseen ja vaikeasti määri­teltävä insinööriksi kasvaminen. Aikai­semmin tulevat insinöörit opiskelivat asioita, joita heidän tiedettiin tarvitse­van työelämässä. Nyt he alkoivat opis­kella asioita, jotka he kokivat kiinnos­tavina.

Työnjohtajat pääsevät unohtumaan

Rakennus- ja LVI-aloilla käytiin kipakkaa keskustelua siitä, mitä työnjohtotehtä­viin tulevien pitäisi kyetä tekemään. Yri­tysten toiveet eivät aina vastanneet sitä, mitä ammattikorkeakoulujen henkilöstö näki tarpeellisena opettaa. Ammatti­korkeakoulujen johdon into työelämän kehittäjänä oli jo alkanut tarttua osaan opetushenkilöstöä. Heillä oli paljon­kin ajatuksia siitä, miten toimialan työ­elämän tulisi muuttua. Toimiala itse ei kokenut samaa tarvetta, varsinkaan ura­koinnissa, vaikka muutoksista olisikin käytetty termiä kehittyminen.

Uudistuksen virallisten julkilausumien mukaan työn- ja projektinjohtotehtä­viin liittyvä koulutus oli tarkoitus liit­tää uudistuvaan insinöörikoulutukseen. Tämä tavoite ei lopulta onnistunut LVI- tai talotekniikan insinöörikoulutuksessa ihan työelämän odotusten mukaisesti. Vain yhdessä ammattikorkeakoulussa käyn­nistettiin LVI-alalle erillisinä suunnittelu- ja tuotantopainotteinen insinöörikou­lutus. Muissa ammattikorkeakouluissa koulutus suuntautui enemmän suunnit­telijoiden tarvitsemien sisältöjen suun­taan. Aikaisempien teknikkotutkintojen tarkoitus oli ollut valmistaa ennen kaik­kea työnjohtotehtäviin. Teknikon tutkin­not kuitenkin lakkautettiin uudistuksen yhteydessä. Viimeiset teknikot valmis­tuivat 2000-luvun alussa.

Järki palaa koulutuksen rakenteisiin

Insinööritutkinnon rakenne jäsentyi kui­tenkin teoriapainotteiseksi. Työelämästä esitettiin usein toiveita siitä, että työn­johtotehtäviin soveltuvaa koulutusta laajennettaisiin. Rakennus- ja LVI-alan järjestöjen painostuksen takia vuonna 2007 rakennusmestarikoulutus käynnis­tettiinkin uudelleen kuudessa ammatti­korkeakoulussa. Näistä yhdessä oli tar­jolla myös LVI-suuntautumisvaihtoehto, joka useiden mielestä oli entinen LVI-tek­nikon tutkinto päivitettynä. Virallisem­min nykymuotoinen rakennusmestarin AMK-tutkinto rinnastetaan kuitenkin tuo­tantopainotteiseen insinööritutkintoon. Suurimpana erona on, ettei rakennus­mestaritutkinnon sisältöön kuulu suun­nitteluun syventäviä opintoja, vaan se tähtää enemmänkin työmaan työnjoh­don osaamistarpeisiin sekä maankäyt­tö- ja rakennuslain tarkoittamaan erityisalojen työnjohtajan tehtäviin. LVI-alalla näitä ovat rakennusvalvonnan nimittämät kvv- ja iv-työnjohtajat.

LVI-alallakin samoihin aikoihin alkanut insinöörin ylempi AMK-tutkinto (YAMK) vastasi Bolognan prosessin tavoittee­seen synnyttää yhteinen eurooppalainen korkeakoulutusalue. Bolognan proses­sissa pyritään yhdenmukaisiin tutkinto­rakenteisiin. Tutkintorakenne on kaksi­syklinen. Ensimmäisen syklin tutkinto on kolmivuotinen bachelor-tason tutkinto. Toisen syklin tutkintoja ovat maisterin tutkinnot ja ylemmät ammattikorkea­koulututkinnot.

Työelämälähtöisyyden halutaan korostuvan myös ylemmissä AMK- insinööritutkinnoissa. Osallistujilta vaaditaan vähintään kolmen vuoden työ­kokemus aikaisemman AMK-tutkinnon suorittamisen jälkeen. Rakennusmestarit, tai kuten alalla puhutaan, LVI-mestarit ovat löytäneet paikkansa työelämässä ja heidän osaamistaan pidetään osuva­na. Insinööri YAMK on LVI-asennusalalla vielä tuntemattomampi ilmiö, mutta sen suorittaneista odotetaan jatkossa synty­vän työelämässä tunnistettava ammatti­kunta. Tulevaisuus onkin toivoa täynnä.

Kuva: Tiia Javanainen, Purotie Design