LVI-alan ammatillisen koulutuksen nykyhistoria

1980-luvulla opeteltiin päästämään irti keskitetystä hallinnosta. Yleisesti ajateltiin, että demokratian tunne vahvistuisi, kun päätöksenteko siirtyisi lähemmäs kansalaisia. Paikallishallinnon kehittäminen oli keskeinen ajan ilmiö. Se näkyi myös ammatillisessa koulutuksessa.

Koulutuksen järjestäjien rooli vahvistui myös koulutuksen suunnittelun ja päätöksenteon osalta. Kun ennen lähes kaikki oli saatu keskushallinnolta valmiiksi mietittynä ja ohjeistettuna, nyt opeteltiin paikallisesti tekemään ja päättämään. Ammatillisen koulutuksen osalta tämä tarkoitti oman opetussuunnitelman tekoa ja vahvistamista. Se puolestaan piti perustua paikalliseen tai alueelliseen osaamistarpeiden ja työvoiman määrän ennakointiin.

Koulutuksen järjestäjien itsenäisyys toteutui, mutta aivan kaikki tavoitteet eivät osuneet maaliin. Hallintoa kyllä kehitettiin ja alakohtaisia eroja on paljon, mutta esimerkiksi LVI-alalla opettajien motivointi tuntui unohtuvan. Opettajat olivat kuitenkin keskeinen voimavara uudistusten jalkauttamisessa. Nyt yleisiä kehitysyksikköjä tai kehityspäällikköjä ei vielä tunnettu oppilaitoksissa. Suunnitelmia tekivät opettajat, jotka avoimesti kaipasivat vanhaa järjestelmää. Sama vastahanka esiintyi neuvottelukunnissa, jotka oli tarkoitettu oppilaitoksen ja yritysten yhteistyöelimeksi. Uudistuksia ei tullut, ja niitä tuskin esitettiinkään.

LVI-alalle oma tutkinto

1980-luvun puolivälin jälkeen alkoi vihdoin LVI-alallakin tapahtua. Ammattikasvatushallitus vahvisti vuonna 1986 joidenkin alan opettajien sitkeän lobbauksen jälkeen LVI-alan perustutkinnon. Siinä oli omat koulutusohjelmansa LVI-asennukselle ja kiinteistönhoidolle. LVI-asentajat saattoivat suuntautua putki- tai ilmastointiasennukseen. Aikaisemmin LVI-alaa oli voinut opiskella vain metallityöosastolla putkiasentajan opintolinjalla. Ilmastointiasennuksen koulutusta ei ollut aikaisemmin tarjolla laisinkaan. Niihin työtehtäviin tulleet henkilöt olivat useimmiten saaneet metallipuolen koulutuksen, luontevimmillaan peltisepäksi.

Oma tutkinto oli hyvin merkittävä asia LVI-alan opettajille. Ammattikouluissa alkoi syntyä LVI-osastoja ja koulutuksen sisällöt alkoivat erkaantua muista metallialan koulutuksista. Metalliala pysyi kuitenkin hyvin läheisenä putkistojen rakentamisessa käytettävien materiaalien takia. LVI-ala oli kuitenkin muodostanut oman kokonaisuutensa ja se alkoi nopeasti luoda omaa identiteettiään. Tähän vaikutti paljon myös ilmastointiasentajan koulutuksen mukaantulo. Mielikuva LVI-alan ammattilaisesta alkoi muuttua nuhruisesta metalli- ja rakennusmiehen välimuodosta sujuvasti teknisen asiantuntijan suuntaan.

Nopeasti uuteen ammattiin

1990-luvun alkuun tultaessa LVI-alan perustutkinto ja uudet LVI-osastot olivat jo vakiinnuttaneet paikkansa. Se olikin tarpeen, sillä heti vuosikymmenen alussa koettiin todella paha talouden romahdus. Yrityksiä ajautui runsain mitoin konkurssiin ja suuret määrät ihmisiä irtisanottiin. Taloudessa tapahtui rakenteellisia muutoksia ja tutuksi tuli ns. Kiina-ilmiö, jolla tarkoitettiin tuotannon siirtymistä halvemman työvoiman maihin. Yllättäen meillä oli jälleen paljon työvoimaa, joka piti saada nopeasti koulutettua toisille aloille. Vastauksena tähän luotiin ammattitutkintojärjestelmä, jossa tutkinto suoritettiin näyttökokeissa.

Itse koulutus oli vapaasti oppilaitoksessa päätettävissä ja perustui tutkinnon suorittajan osaamistarpeisiin. Rakentaminen oli hiipunut, eikä LVI-alalla ollut juurikaan töitä. Sen sijaan kiinteistönhoitoalalla oli kysyntää työvoimasta. Se ei houkutellut hyvinä aikoina, mutta nyt tarjolla oli paljon motivoitunutta työvoimaa. LVI-alan perustutkinto oli alalle sopiva peruskoulutus ja sen kysyntä aikuiskoulutuksena oli runsasta. Koulutusta rahoittivat työvoimaviranomaiset ja lääninhallitukset. Nuoriso-asteen määrärahat olivat loppu, joten useat LVI-alan opettajat saivatkin tätä kautta hyvän opin osaamisperusteiseen koulutuksen toteuttamiseen.

Osaamisperusteisuus tulee

1990-luvun puolivälissä tehtiin iso muutos koulutusta ohjaaviin asiakirjoihin. Koulutuksen järjestäjien tuli laatia ylläpitämiensä oppilaitosten käyttöön opetussuunnitelma. Asiakirjan sisällöstä oli määräys, mutta sen opetuksen toteutuksessa oli paljon tilaa paikallisille ratkaisuille. Tuntien jakautuminen teoriaan ja työnopetukseen sekä mahdolliset harjoittelujaksot tai asiakastyöt päätettiin paikallisesti. Ajatuksena oli, että siten opetuksen sisällöt vastaisivat toiminta-alueen yritysten tarpeita ja opetuksen toteuttamisessa voitaisiin huomioida paikalliset olosuhteet. Aikaisempia oppimistavoitteita alettiin kuvata työn tekemisenä.

Osaamisperusteisuus ja arviointi, joka oli tehtävä havainnoituun tekemiseen perustuen, oli useille LVI-alan opettajille vaikea asia omaksuttavaksi. Aikaisempi opetus, jossa oli keskitytty kursseihin ja arviointiin pisteitä laskien, oli iskostunut syvälle useiden opettajien mieliin. Se ei kuitenkaan onnistunut ammattitutkintojärjestelmän uusien tutkintojen tapauksessa. Laki ammattitutkinnoista uudistui vuonna 1994, eikä sen nojalla numeerista arviointia koskaan toteutettu ammatti- tai erikoisammattitutkinnoissa. Sen sijaan perustutkintoja toteutettiin vielä 90-luvun lopussakin kahdella tavalla, aikuiskoulutuksessa näyttökokeisiin perustuen ja nuorisoasteella perinteisemmin koulumuotoisesti.

Työpaikalle oppimaan

Työpaikalla tapahtuva oppiminen ei ole uusi asia. Siitähän ammattiin oppimisessa on aina ollut kyse. Asia nousi taas esille 90-luvulla, mutta nyt se tuotiin esille ikään kuin uutena oivalluksena. Tietyllä tavoin se olikin uusi oivallus. Edelliset vuosikymmenet oltiin työntekoa opiskeltu oppilaitosten työsaleissa, eikä tuolloin viroissa olleilla opettajillakaan ollut kokemusta muusta kuin satunnaisesta työharjoittelusta. Nyt työssäoppiminen oli opiskelumenetelmä ja sen piti olla tavoitteellista. Ei siis riittänyt, että käytiin työmaalla, nyt piti oppiakin etukäteen nimettyjä taitoja, jotka arvioitiin. Tätä kokeiltiin useita vuosia LVI-alalla ja se tuli pakolliseksi osaksi opintoja vuonna 1999 annetussa opetussuunnitelman perusteet -määräyksessä.

Työpaikalla tapahtuva oppiminen on ollut kantava teema nykyaikaisessa ammatillisessa koulutuksessa. Se perustuu lakiin ja sen järjestämisestä annetut määräykset ovat tarkentuneet vuosi vuodelta. Nykyisin se on tavoitteellista toimintaa, joka perustuu oppilaitoksen ja työnantajan väliseen sopimukseen. Tämän puitesopimuksen myötä tehdään kullekin opiskelijalle tarkempi suunnitelma työssäoppimisen sisällöistä, tavoitteiden toteutumisen arvioinnista ja niistä käytännön järjestelyistä, joiden mukaan jakso toteutetaan. Asioita riittääkin sovittaviksi muun muassa vakuutuksiin, suojavälineisiin, ruokailuun ja liikkumiseen liittyen.

Tyytymättömiäkin löytyi

Työssäoppimista vastustettiin alkuaikoina jonkin verran. Erityisesti Sähköliitto ja sen perässä jotkut Rakennusliiton aktiivit kieltäytyivät osallistumasta nuorten ohjaamiseen ilman korvausta. Myöhemmin asiasta sovittiin työehtosopimuksilla, joissa kerrotaan työpaikkaohjaajaksi ryhtymisen olevan vapaaehtoista ja siihen liittyvästä korvauksesta sovitaan erikseen. Vastustus kuitenkin hiipui melko pian. Urakkatyöryhmät oivalsivat, että opiskelijat olivat suhteellisen vähäisen perehdyttämisen jälkeen työhön hyvin kykeneviä ja hyvävoimaisia. Tärkeintä kuitenkin oli, että heidän tekemänsä työpanos lisäsi urakkavoittoa. Opiskelijat eivät nimittäin osallistu urakassa voitonjakoon, koska he eivät ole työsuhteessa.

Työssäoppiminen on saanut kritiikkiä myös opettajilta. Usein – etenkin vapaamuotoisissa tilanteissa – he kertovat, että opiskelijoille pitäisi maksaa palkkaa tai muita etuuksia. Opiskelijoiden vihjaillaan olevan ilmaista työvoimaa, jota työnantajat käyttävät härskisti hyödykseen. Tässä kritiikissä tosin unohtuu, että koulutuksen järjestäjä päättää työssäoppimisen järjestämiseen liittyvistä sopimuksista. Yksittäisinä viranhaltijoina juuri opettajat tarkistavat työpaikan soveltuvuuden ja päättävät opiskelijan menosta työpaikkaan. Toisaalta LVI-alalla yritykset eivät hyödy taloudellisesti opiskelijan työstä, koska se lopulta mitataan osana urakkatyöryhmän asentamaa järjestelmää.

Nuorille näytöt

Ammattitutkintojärjestelmä, jota alettiin kutsua vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä näyttötutkintojärjestelmäksi, oli osoittautunut toimivaksi. Sen perusajatuksena oli alusta lähtien, että tutkinto suoritetaan näyttökokeissa. Niiden piti vastata mahdollisimman tarkasti aitoja työtehtäviä ja joiden aikana voitiin todentaa kyky toimia työtehtävissä. Arviointi kattoi laajasti sen ammattitaidon, jota työssä vaaditaan, eikä vain siinä esiintyviä teknisiä osaamisvaatimuksia, joihin arviointi oli etenkin nuorisoasteen perustutkinnoissa kohdistunut. Sama arviointitapa päätettiin ottaa käyttöön myös niissä ja kehittää hallintoa siten, että jatkossa sama tutkinto suoritettaisiin yhdellä tavalla.

Nuorten näytöt perustuvat vuonna 2005 voimaan tulleeseen lakiin ammatillisesta koulutuksesta. Tuohon aikaan oli voimassa myös laki ammatillisesta aikuiskoulutuksesta. Tutkinnot suoritettiin edelleen kahdella tavalla, mutta nyt nuorisoasteellakin tulivat pääasialliseksi osaamisen arviointimuodoksi näytöt. Niitä oli tarkoitus alusta alkaen järjestää työpaikoilla. Tarkoituksena oli myös saada työelämän edustajia mukaan osallistumaan arviointiin. Myös kansalliset tutkinnon perusteet tulivat painavaan asemaan. Niissä oli esitettävä ammattitaitovaatimukset siten, että niistä muodostuu aitoja työelämälähtöisiä toiminnallisia kokonaisuuksia. Muuten näyttöjen järjestäminen tarkoitetulla tavalla ei onnistu. LVI-ala oli hyvässä asemassa, koska uudistuneen Talotekniikan perustutkinnon valmisteluun tuolloin osallistuneilla henkilöillä oli vahva kokemus näyttötutkintojen järjestämisestä ja siten selkeä näkemys, mitä voi määrätä tehtäväksi.

Oppilaitokset olivat uuden tilanteen edessä eri asemassa. Ne LVI-alan oppilaitokset, joissa oli järjestetty nuorisoasteen rinnalla aikuisten näyttötutkintoja, pystyivät helposti järjestämään suurenkin määrän nuorten näyttöjä työpaikoilla. Tähän vaikuttivat työssäoppimisen aikana vakiintunut yhteistyö, ja yritysten kokemus ottaa nuoria työmaalle. Toisaalta asiaan vaikutti opettajien saama kokemus näyttökokeista, jota he pystyivät hyödyntämään suoraan myös nuorisoasteen näyttöjen järjestämisessä. LVI-ala oli myös osallistunut näyttöjen järjestämiseen liittyviin kansallisiin kehittämishankkeisiin jo vuodesta 1999 lähtien. Hankkeiden kuluessa niiden tuloksia oli levitetty alan opettajille useissa eri yhteyksissä.

Näyttötutkintojen järjestäminen LVI-alalla uudistetaan

Vuonna 2013 nähtiin LVI-alan näyttötutkintojen osalta erikoinen tapahtumasarja. Näyttötutkinnon myönsi tuohon aikaan Opetushallituksen yhteydessä toimiva tutkintotoimikunta, jolla oli kansallisesti tutkintoviranomaisen valtuudet. Näyttötutkintoja oli monta, jopa samalla toimialalla saattoi olla useita tutkintotoimikuntia. LVI-alalla keskeiset olivat tuolloin putkiasentajan ja ilmastointialan toimikunnat. Järjestelmä toimi siten, että tutkintotoimikunnat tekivät sopiviksi katsomiensa organisaatioiden kanssa sopimuksen näyttötutkintojen järjestämisestä. Sopimuksissa sovittiin siitä, miten ja missä näyttökokeet järjestetään, ketkä ne arvioivat jne. Tutkintojen järjestäminen rahoitettiin osana koulutuksen ostamista, esimerkiksi työvoimahallinnon hankkimana tai oppisopimuskoulutuksena.

LVI-alan tutkintotoimikunnat olivat olleet jo pidempään tyytymättömiä useiden tutkinnon järjestäjien toimintaan, joka ei ollut sopimusten mukaista ja jota ei pidetty laadukkaana. Silloin tällöin jouduttiin keskustelemaan vääristellyistä tiedoista, joita toimikunnille yritettiin toimittaa tutkinnon myöntämisen yhteydessä. Joidenkin tutkinnon järjestäjien röyhkeys kävi lopulta tutkintotoimikuntien mielestä sietämättömäksi, ja joulukuussa 2013 tutkintotoimikunnat sanoivat irti kaikki LVI-alan näyttötutkintojen järjestämiseksi tehdyt sopimukset. Irtisanomisilmoituksen yhteydessä kerrottiin, että kaikkien laadukkaaseen toimintaan halukkaiden oppilaitosten kanssa ollaan valmiit käymään neuvottelut uusista sopimuksista. Niissä esitetyt toiminnan laatuun liittyvät kuvaukset olivat ”vain” säädösten ja määräysten mukaisia. Vuoden 2013 elokuussa olleista 55 sopimuskumppanista uudesta sopimuksesta oli valmis neuvottelemaan 38 oppilaitosta. Kaikkien niiden kanssa sopimukset uusittiin, ja vuoden 2014 loppuun mennessä toiminta oli vakiintunut uudelle laatutasolle.

Reformi tappaa laadunvalmennuksen

Ammatillisen koulutuksen lainsäädännön uudistaminen eli reformi tuli voimaan vuonna 2017. Tehtyjen lakimuutosten myötä syntyi ”uusi ammatillinen koulutus”, jonka tavoitteena oli parantaa koulutuksen laatua ja työelämävastaavuutta. Laatua valvomaan asetettiin toimialakohtaisesti joukko valtakunnallisia työelämätoimikuntia. Aikaisemmat koulutustoimikunnat, tutkintotoimikunnat ja näyttöihin liittyvät toimielimet joutuivat romukoppaan. Työelämätoimikuntien toimivalta rajoitettiin näyttöihin ja niistä saatavan tiedon seurantaan.

Koulutuksen laadun kuului näkyä näyttöjen arvosanoissa. Tätä taustaa vasten olikin kiinnostavaa silmäillä Talotekniikan työelämätoimikunnan tilannekatsausta vuodelta 2019. Työelämätoimikunnalle toimitetuista tiedoista käy ilmi, että kaikkien vuonna 2019 suoritettujen ammatillisen tutkintojen osalta vain 38,08 prosenttia näytöistä on ilmoitettu järjestetyn työpaikoilla. Vastaavasti vain noin puolessa tapauksissa on ilmoitettu työelämän edustajan osallistuneen näytön arviointiin. Työelämän edustajaksi on useimmiten ilmoitettu työnantaja. Reformiin liittyvien julistusten mukaan näiden lukujen piti olla 100 prosenttia.

Pelkkien näyttöarvosanojen perueteella oli liian sinisilmäistä vetää johtopäätöksiä ammatillisen koulutuksen laadusta. Talotekniikan perustutkinnon ammattitaitovaatimuksia lukiessa oli tuolloin selvää, ettei niissä edellytettyä laaja-alaista ammattitaitoa voitu luotettavasti arvioida muuten kuin todellisissa työtilanteissa. Työelämätoimikunta ei kuitenkaan voinut muuta kuin toimittaa laatimansa tilannekuvan Opetushallituksessa eteenpäin. Asiaan ei palattu ja työelämätoimikunnan toimikausi päättyi. Laadullinen arviointi oli tehty. Mikään ei muuttunut.

Koulutus sosiaalipolitiikan välineeksi

Vuonna 2020 oltiin huolissaan nuorisosta ja sen tulevaisuudesta. Liian moni syrjäytyi tai joutui muuten elämän sivuraiteille. Eräänä ratkaisuna tähän päätettiin nostaa oppivelvollisuuden yläikäraja 18 vuoteen. Alaikäiset haluttiin pitää valvonnan alaisena, kunnes tuo vapauden ikä koittaa. Kovin vähän pohdittiin, minkälaista toimintaa heille pitäisi järjestää. Koulutuksen järjestäjä sai kuitenkin velvoitteen tarjota opiskelupaikan kaikille alueellaan asuville alle 18-vuotiaille. Tämä tarkoittanee näiden nuorten ohjaamista ammattikouluun. Sinne oli jo muutenkin totuttu sijoittamaan muuta paikkaa vailla olevat nuoret.

Nuorten toiveita tai paikallisen työelämän tarpeita ei kysellä. Talotekniikan perustutkinto on suosittu ja koulutukseen on helppo löytää vapaaehtoisia, vaikka heillä ei olisikaan tarkoitusta työllistyä alan töihin. Rahoituksen takia heidän tulee kuitenkin suorittaa tutkinto. Se ei kuitenkaan onnistu lain ja määräyksen mukaisesti ilman työpaikkoja. Kaiken paineen keskellä koulutuksen järjestäjien johto luultavasti taipuu kannalle, jossa tutkinnon vaatimuksista joustetaan, mutta rahoitus turvataan antamalla siitä huolimatta tutkinto. Ulkopuolisen valvonnan puutteessa tämä on hyvin houkutteleva vaihtoehto.

Korjausliikkeitä tarvitaan

Ammatillinen koulutus oli vuonna 2021 tilassa, joka ei ollut työelämän kannalta suotuisa. Nuoret olivat ammattikoulussa usein päivähoidossa ja koulutuksen sisältöjä muutettiin koko ajan yleisimmiksi. Samaan aikaan yritykset alkoivat kertoa vaikeuksista saada osaavaa työvoimaa asennustöihin. Talotekniikan perustutkinnon aloituspaikkoja oli kuitenkin yli kaksi kertaa vuotuisen rekrytointitarpeen. Keskeyttäneitä oli suhteellisen vähän ja tutkinnot suoritettiin, koulut siis käytiin kiltisti loppuun, mutta alan töihin ei kuitenkaan haluttu siirtyä.

Tärkein korjausliike, jota tarvitaan, on ulkopuolisen valvonnan aloittaminen. Jos järjestelmä toimisi lakien ja määräysten tarkoittamalla tavalla, tutkintoa ei voisi suorittaa ilman monella tasolla tehtävää yhteistyötä työelämän kanssa. Silloin päivähoitoa tarvitsevat olisi tosin ohjattava muualle.

Kuva: Tiia Javanainen, Purotie Design