Mandariineja ja Suomi-makkaraa
Kyösti Suokas
Urani työehtosopimusneuvottelijana alkoi 80-luvun lopulla. Ensimmäinen sopimusala, jonka neuvotteluihin tuoreena lakimiehenä osallistuin, oli asfalttiala. Pöydän molemmilla puolilla istui ammattitaitoisia, omasta alastaan äärimmäisen kiinnostuneita ja toisiaan selvästi kunnioittavia miehiä. Mutta ongelmiakin oli. Kaikki alun toistakymmentä miestä, meikäläistä lukuun ottamatta, polttivat tupakkaa. Rakennusteollisuuden Unioninkadun alakerran lasikoppi oli niin täynnä savua, että tupakkamiestenkin piti välillä lähteä oven ulkopuolelle haukkaamaan raitista ilmaa. Neuvottelujen päätyttyä totesin, että jos sauhuttelu seuraavalla kierroksella jatkuu, minä en ole enää porukassa mukana. Ei jatkunut, ilma selkeni.
Talotekniikan väsyttävät neuvottelut
Mielenkiintoinen jakso neuvottelijan urallani oli putki- ja sähköalojen työehtosopimusten yhdistäminen talotekniikka-alan työehtosopimukseksi. Opettavainen prosessi kaikille mukana olleille. Turhauttavakin, mutta myös hyödyllinen. Aikapalkkajärjestelmä yhteiseen sopimukseen tehtiin niin perusteellisella hartaudella, että siitä tuli kestävä. En ainakaan muista yhtään sellaista LVI-alan ”uutta” aikapalkkausjärjestelmää koskevaa riitaa, jota ei olisi kyetty ratkaisemaan yritystasolla.
Keskeinen opetus tuli siitä, että tämän yhteisen harjoituksen jälkeen jokainen mukana ollut ymmärsi, miten hankalaa on eri toimialoja yhdistävän työehtosopimuksen tekeminen. Jopa mahdotonta, jos neuvottelemassa on useita itsenäisiä järjestöjä. Alojen työnteon kipupisteet ovat hyvin erilaisia, samoin myös järjestöjen neuvottelukulttuurit ja itse neuvottelijat.
Kun putkimiehet ja eristäjät lähtivät neuvotteluun parin kolmen liuskan tavoitepaperilla, sähkömiesten luntta oli yli kolmekymmentä sivua. Ilmeisesti Sähköliiton sisäisten poliittisten jännitteiden takia neuvoteltaviin asioihin oli liitetty mukaan likimain kaikki tavoitteet, joita joku oli keksinyt esittää. Ilmeisesti samat poliittiset jännitteet vaikeuttivat esityksistä luopumista neuvottelujen kuluessa. Tämä on toki vain oma arvioni, syitä voi olla muitakin.
LVI-alan neuvottelijat istuivat yökausia tyhjän panttina Yrjönkadun neuvottelutiloissa, kun sähköala jankkasi keskenään. Putkimiesten ja eristäjien asioiden sopiminen ei missään vaiheessa saavuttanut lähimainkaan samoja vaikeuskertoimia. Istumista kuitenkin helpotti hyvä kokoustarjoilu, jonka muistan vielä näin vuosikymmenien jälkeen. Kulhossa oli aina runsaasti tuoreita mandariineja ja jääkaapissa herkullista Suomi-makkaraa. Hyviä vitsin- ja jutunkertojia löytyi molempien alojen neuvottelukunnista.
Tilanne kuitenkin väsytti ja lopullinen niitti tuli valtakunnansovittelijan toimistolla, jonne viimeisen yhteisen neuvottelukierroksen jälkeen jouduttiin. Rakennusliiton neuvottelijoiden periaate oli, että yhteisessä työehtosopimuksessa palkkataulukoiden pitää olla yhtä suuret sekä putki- että sähkömiehille. Sähköliiton neuvottelijat puolestaan katsoivat, että kun ennen sopimusten yhtenäistämistä sähkömiesten palkat olivat korkeammat, niiden pitää olla sitä myös jatkossa. Muuten palkkakehitys ei olisi yhdenmukainen. Tätä tilannetta ei voitu mitenkään ratkaista, homma levisi.
Arvoaan suuremmat TUPO-prosentit
Neuvottelijan urani ehkä merkittävin tapahtuma liittyy myös LVI-alan neuvotteluihin, vuonna 2005. Putkialan sopimus päättyi kuukautta ennen muita rakennusalan sopimuksia ja ajan tyylin mukaisesti lakkovaroitus oli jo annettu kahta viikkoa ennen sopimuskauden päättymistä. Sopimukseen pääsyn esteenä kuitenkin oli, että muilla aloilla neuvottelut eivät olleet kunnolla vielä edes alkaneet eikä rahoista oltu puhuttu puolta sanaa.
Neuvottelukierroksen taustalla oli keskusjärjestöjen keskitetty ratkaisu. Sankarillinen viritys, jolla kansakunta pelastettiin jälleen uhkaavalta taloustaantumalta, kuten tapana oli. Taas oli aurinkoakin tarkemmin määritelty palkankorotusten suuruus. Työnantajien EK vahti jäsenliittojaan kuin haukka, jotta tasoa ei ylitetä. Rakennusliitto puolestaan ei halunnut tehdä missään tapauksessa sopimusta tupopenneillä.
Lakkoa edeltävänä iltana valtakunnansovittelija soitti ja kysyi, haluatteko tulla toimistolle. Ilmoitin silloiselle sovittelijalle, että turha on tuhlata aikaa matkantekoon Bulevardille. Jos emme itse saa aikaan sopimusta, ei siinä sovittelijakaan auta. Tilanne oli aivan patissa. Tuore LVI-TU:n toimitusjohtaja Jari Syrjälä oli puun ja kuoren välissä. Niin olin minäkin. Liikkumavaraa ei ollut lainkaan ja lakko painoi päälle. Lopulta löimme salkut kiinni ja totesimme, että lakko alkaa.
Ulos marssiessamme tartuin Jaria olkapäästä ja totesin, että yritetään vielä kerran keksiä joku viritys, jotta lakkotaisteluun ei tarvitsisi lähteä. LVI-alan lakon päättyminen olisi ollut täysin hämärän peitossa, riippuvainen muiden alojen neuvottelujen etenemisestä. Ratkaisun myös keksimme. Nostimme ensimmäisen vuoden palkkaratkaisun 0,1 prosenttia suuremmaksi kuin tupossa ja seuraavien vuosien korotuksien sovittiin menevän muiden rakennusalan toimialojen mukaisesti.
Tiedän, että Jari sai haukut tupon ylittämisestä. Jonkun työnantajapuolen visionäärin mielestä tärkeämpää olisi ollut olla uskollinen EK:n linjaukselle, kuin välttää todennäköisesti yli kuukauden mittainen LVI-alan lakko. Rakennusliiton puolellakin oli militantteja neuvottelijoita, jotka pitivät näin pientä tupopennien ylitystä likimain petturuutena. Kyse oli kuitenkin vain parista ns. kentän miehestä. Muut kyllä ymmärsivät, että lakko ilman näkemystä sen kestosta ja ulospääsystä olisi ollut pienoinen katastrofi.
Yhtä vaikeaa tilannetta ei talotekniikan neuvotteluissa minun aikanani enää tullut, ei lähimainkaan. Neuvotteluissa on vastakkaisia intressejä, mutta myös asioita, joista voi aidosti hakea yhteistä etua. Näitä on vuosien varrella pyrittykin hakemaan, vaikka tulokset eivät aina ole olleet kovin viljavia. Hyvässä hengessä ja parhaansa yrittäen neuvotteluja on kuitenkin käyty, enkä epäile, etteikö uusien miesten ja naisten toimesta käydä myös jatkossa.
Kuva: Tiina Javanainen, Purotie Design