Putki se on mutkainenkin putki – LVI-alan työmarkkinajärjestöjen yhteistyön vaiheita

Talotekniikka-alan elinkeinojärjestöt ovat muuttuneet tavan takaa. Useimmiten muutoksen ajuri on ollut alan yritysten toimintakentän muutos. Sitä ovat puolestaan määrittäneet kiinteistö- ja rakennusalan tekninen ja taloudellinen kehitys sekä suurten suhdannekäänteiden tuottama muutostarve.

Taistelusta kohti yhtenäisiä hankkeita

Myös putkimiesten ammattikunnan synty on teollista historiaa. Kaasuvalon johtojen rakentaminen toi tarpeen putkijohtoalan ammattiväelle 1860-luvulta alkaen. Kaasuakin tärkeämpi tekijä ammattikunnan synnylle oli kuitenkin vesijohto, jonka rakentaminen aloitettiin seuraavalla vuosikymmenellä. Uusi ammattikunta, ”röörimiehet” tai ”torvimiehet”, syntyi.

Historiansa aikana putkimiesten, sittemmin LVI-asentajien, toiminnan reunaehtoja ovat luoneet poliittiset ja taloudelliset muutosvoimat. Politiikalla oli suuri rooli. 1920-luvulla Metallityöväen Liittoon järjestäytyneet, sieltä irtautuneet kommunistisen vuonna 1950 perustetun Putkimiesliiton jäsenet siirtyivät Rakennusliittoon vuonna 1958. Ammattikuntainen toiminta sai vaikuttavuutta teollisuusliittomuotoisessa ammattijärjestössä, joka toi putkityöntekijät takaisin myös SAK:n edunvalvonnan piiriin.

Poliittinen kissanhännänveto putkimiestenkin keskuudessa kuitenkin jatkui. Yksiselitteisesti työehtojen sopimusoikeudet siirtyivät Rakennustyöläisten liittoon vasta vuonna 1973, kun Metallityöväen Liittoon kuuluneet rakennusalan putkimiesosastot siirtyivät rakennusalan ammattijärjestöön. Liiton sisällä vaiva lakkasi vasta kymmenkunta vuotta SAK:n eheytyssopimuksen jälkeen, kun Helsingin suuret rakennusalan putkityöntekijöiden osastot yhdistyivät.

Miten LVI-alan työnantajien ja työntekijöiden järjestöjen suhteet ovat kehittyneet? Vielä 1930-luvulla vallinnut jyrkkä vastakkainasettelu muuntui sota-aikana keskinäiseksi sietämiseksi ja sitoumuksiin neuvottelusuhteiden rakentamiseksi. 1940-luvun loppupuoli oli palkkasääntelystä huolimatta kiivasta luokkataistelun aikaa. Lisäksi ammattiyhdistysliikkeen jo mainittu sisäinen taistelu sosiaalidemokraattien ja kommunistien kesken kiihdytti tunteita ja tilanteita.

1950- ja 1960-luvuilla vauhtiin päässyt hyvinvointiyhteiskunnan rakennustyö sai pitkälti voimansa työmarkkinajärjestöjen yhteisestä linjauksesta, jonka mukaan työelämän säätelyä kehitetään sopimusteitse. Pikkuhiljaa yhteistyöjuonne vahvistuikin myös työnantajien ja työntekijöiden järjestösuhteissa.

Linjaus tuotti yhteiskuntarauhaa, hyvinvointia, kompromisseja ja kumppanuutta. Sopimusyhteiskunnan myötä jyrkimmät poliittiset pyrinnöt liudentuivat. Ei ”vääntö” kuitenkaan täysin lakannut, varsinkaan rakennusalalla. Eikä putkialalla. Helsingin putkimiehet saivat vuonna 1989 ammattiosastonsa 90-vuotislahjaksi Putkijohtotyönantajainliitolta mustaa pässiä kuvaavan Aarikan pöytäkoristeen, joka onnittelijoiden mukaan kuvasi osaston toimintaa. Samalla viikolla tuli osastolle työtuomioistuimesta 19 000 markan sakko työrauhan rikkomisesta.

Kun Suomi syöksyi vuonna 1991 syvään portaittain etenevään lamaan, putosi rakennustoiminta alle puoleen 1980luvun lopun tasosta. Markka devalvoitiin kahteen kertaan, pankkikriisi lisäsi paniikkia ja työttömyys kasvoi yli puoleen miljoonaan. Talvikautena 1993–94 Rakennusalan työttömyyskassa maksoi työttömyyspäivärahaa jopa 60 prosentille jäsenistään. Eläke- ja työttömyysvakuutusmaksuja siirrettiin työntekijöille, joiden verotus niin ikään kiristyi. Palkansaajien tulot pienenivät. Kurimuksessa ei ollut helppoa yrityksilläkään.

Lama päätti sotienjälkeisen kauden, jonka aikana myös LVI-alan yritykset ja työntekijät olivat voineet luottaa urakoita riittävän. Öljykriisin aiheuttama taantuma ja työttömyys sekä Kekkosen vuonna 1975 julistama ”hätätila” olivat vain säikäyttäneet. Lama seisautti veret.

Laman jälkimainingeissa alkoi käydä selväksi, että järjestöjen on syytä toimia yksissä tuumin alan työllisyyden puolesta. Niinpä ala on esittänyt, usein menestyenkin, porkkanoita korjausrakentamiseen ja saneerauksiin, jotka parantavat rakennusten energiatehokkuutta myös taloteknisillä ratkaisuilla. Näin on toimittu myös rakennusalan rahahanat sulkeneen finanssikriisin aikana. Onhan suuri osa rakennuskannastamme myös iältään kypsää esimerkiksi linjasaneerauksiin. Niitä taas kiinteistöjen haltijoiden tulisi tehdä silloin, kun yrityksillä on urakoiden tarvetta.

Yhteistä työsarkaa on myös työn tuottavuuden kehittäminen. Se sataa molempien laariin. Sitä on (riidellenkin) kehitetty. Tuottavuuden keskeisestä moottorista, koulutuksesta, tuli myös yhteinen asia. Alan suojaaminen hämäriltä ja ammattitaidottomilta tekijöiltä on myös vetänyt osapuolia yhteen. Niin ikään LVI-alan merkitys rakennusalalla on korostunut. Niinpä myös alan yritysten ja ammattilaisten rooli on saanut lisää painoa.

Urakkatyö tuottavuuden ja palkan lähteenä

Tuottavuutta ja molemminpuolista pärjäämistä on rakennusalan historiassa edistänyt töiden tekeminen ja teettäminen suorituspalkalla. Vuosikymmenten takaiset työehtosopimukset keskittyivätkin suurelta osin urakkahintoihin muun työsuhteen sääntelyn jäädessä vähäisemmäksi.

Urakkatyö lähtökohtana on tuottanut alalla melkoisen määrän työmaakohtaista neuvottelua, vääntöä ja sopimista. Rakennusalan ja myös putkialan työmaiden historia onkin kamppailujen mutta myös paikallisen sopimisen historiaa.

Pohjan urakoista sopimiselle muodostivat työehtosopimusten urakkahinnoittelut. Ne ovat olleet tärkeä osa liittojen sopimuspolitiikkaa. Niiden asema on vieläkin vahva etenkin erikoisurakoinnissa, jossa ammattityöntekijöiden osaaminen ja oma-aloitteisuus sekä mahdollisuus vaikuttaa merkittävästi omiin ansioihin liittyvät ratkaisevasti yrityksen menestykseen ja osaltaan luovat sitä.

Vaikka urakkahintaneuvotteluissa on runsaasti tulonjakotaistelun sävyä, eivät ne suinkaan ole työehtoneuvottelujen vaikeinta sektoria. Neuvoteltavina ovat käytännön kysymykset, joiden reunaehdot määrittyvät alan materiaalien, työtapojen ja työvälineiden kehityksestä. Viime vuosikymmeninä urakkahinnoittelujen tekniset muutokset onkin saatu sovittua ennen varsinaisten palkkaratkaisujen syntymistä. Osaltaan ne helpottavatkin itse palkkaratkaisuja.

Mustasta hopeiseen kirjaan

1950-luvulta periytynyt ja 1960-luvun alussa uudistettu musta kirja toimi putkialan urakkahinnoitteluna 1980-luvun loppuun saakka. Siihen rakennetut hinnoitteluperusteet menettivät otettaan yhä uusien työtapojen, laitteiden ja materiaalien tullessa alalle. Hinnoittelemattomien töiden osuus urakoissa kasvoi ja suorituspalkkatyön sopimusperusta alkoi liudentua paikallisen sopimisen mutkistumisen myötä. Hinnoitteluremontti tuottikin uuden ”hopeisen kirjan”, jonka myötä työkokonaisuuksien hinnoittelu ja sopiminen helpottui.

Urakkahinnoittelun uudistaminen ei ollut järjestöille erityisen helppoa. Sen sisäänajoa vaikeutti luonnollisesti epäluulo uutta kohtaan. Varsinainen koetinkivi oli kuitenkin 1990-luvun alun lama, joka iski rajusti rakentamiseen. Yritysten urakkahintojen jouduttua ankaraan paineeseen ei uuden normihinnoittelun sisäänajo ollut helppoa.

Tarpeellinen, mutta työnantajien mielestä kallis hinnoittelu syntyi siis urakkatöiden kehittämisen kannalta epäedulliseen aikaan. Uuden hinnoittelun tekeminen on kuitenkin osoitus kyvystä tekoihin, jotka kehittävät yritysten tuottavuutta, helpottavat sopimista ja tuottavat myös parempaa ja tasaisempaa ansiota työntekijöille. LVI-alalla urakkatyön osuus onkin säilynyt moniin muihin urakointialoihin nähden korkeana. Vaikutus tuloksiin ja palkkaukseen poikkeaa usein edukseen. Nykypäivän yhteinen haasteemme onkin laajentaa suorituspalkkatyön osuutta.

LVI-alan tuottavuuden perusta

Talotekniikan merkitys kiinteistöjen käytössä on korostunut vuosikymmenten mittaan. Tämä tarkoittaa myös talotekniikan yhä kriittisempää sidosta rakennushankkeiden tuotannon ja työn suunnitteluun sekä aikataulutukseen.

Rakennusliiton jäsenille viimeksi vuonna 2018 tehdyn kyselyn mukaan laatuongelmien keskeisin syy on tolkuton kiire. Laadukasta työtä ei ehditä tehdä. Perustoteamus on, että kiireessä ei saada tehtyä kerralla valmista.

Kiire syntyy puutteellisesta suunnittelusta ja urakoitsijoiden töiden epäonnistuneesta yhteensovittamisesta. Tämä koordinaation puute johtaa muun muassa talotekniikan asennustöissä pitkiin ajanhukkiin, jaksoihin, jolloin työt eivät etene. Tämä taas johtaa väistämättä ennakoimattomiin seurauksiin. Miksi viipyä työmaalla, jossa työtä ei pääse tekemään? Tämän ruljanssin väistämätön seuraus on tolkuton kiire, laatupoikkeamat ja uudelleen tekeminen.

Rakennusala on työvaltainen toimiala, joka investoi varsin vähän itse rakentamisen prosessin tutkimus- ja kehitystoimintaan. Joko yksittäiset rakennusyritykset eivät katso voivansa hyötyä omista T&K-projekteistaan tai mahdollisesti ne eivät pysty varjelemaan keksintöjään kilpailijoiltaan.

Tuottavuuden keskeinen osatekijä on hiljainen tieto. Työkokemuksen vaikutus työn tuottavuuteen on kiistattoman positiivinen. Tämä vielä korostuu pienempien yritysten joukossa, jossa tuottavuutta ei synny mittakaavaeduilla aine- ja tarvikehankintojen tai tutkimus- ja kehitysinvestointien kautta. Teollista tuotantoa monimutkaisempi työ ja muuttuvat olosuhteet korostavat työkokemuksen merkitystä.

Kansainvälisten tutkimusten perusteella vierastyövoiman tuottavuusvaikutukset riippuvat kohdemaan ja työvoiman kotimaan kehitysasteesta. Niinpä täkäläinen erikoisurakointi ei saa tuottavuusetua ulkomaalaisesta työvoimasta. Vierastyövoima sen sijaan pienentää tuottavuutta. Tuottavuuden ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi onkin luotettava omaan koulutettuun väkeen ja sen työkokemukseen.

Tätä erikoisurakoinnin ominaisuutta, taitotiedon korkeaa vaatimustasoa, pitää hyödyntää koko rakennusalan tuottavuutta kehitettäessä. Yksittäisiä työsuorituksia tekeville pikkufirmoille pilkotuilla työmailla tulisikin ensi sijassa varmistaa erikoisurakoinnin, kuten talotekniikan, eteneminen. Kriitikko voisi sanoa: ”Nehän ovat kohta ainoat työyksiköt, joita ylipäätään voi alalla johtaa”.

Koulutuksen merkitys on ymmärretty

Tuottavuuden kehittämiseksi on tärkeää edistää työntekijöiden ja työnjohdon koulutusta ja kunnollista työharjoittelua. Tämä koskee erityisesti LVI-alaa, jossa yritykset ovat valtaosin pieniä ja keskisuuria. Asia onkin alalla ymmärretty jo pitkään.

Putkimiesuran alussa oli oppiaika. Ammattitaito karttui tekemällä. Kurssimuotoinen putkimieskoulutus alkoi työnantajien aloitteesta 1928 Ammattienedistämislaitoksella. Luennoista vastasivat Suomen Putkijohtotyönantajainliiton jäsenyritysten asiantuntijat. Kurssille osallistui 85 työntekijää. Koulutusta laajennettiin ja sitä jatkettiin vuonna 1929. Työnantajaliitto rahoitti Ammattienedistämislaitoksen koulutustoimintaa vielä vuonna 1932 10 000 markalla.

Pula-aika lamautti rahoituksen, jota jatkettiin vuodesta 1937 alkaen. Kurssit pidentyivät jopa seitsemän kuukauden pituisiksi, ja niille oli hakijoita. Putkimiesten palkkoja oli nostettu sekä lakkojen että työvoimapulan paineessa ja talouden käänne parempaan toi töitä myös kesäkausia pidemmiksi ajoiksi. Ala oli siis myös vetovoimainen. Kolmen vuoden oppiaika yrityksissä tuotti ammattitaidon, jolla oli käyttöarvoa haltijalleen.

Sota-aika katkaisi putkiasennusalalla työntekijöiden koulutuksen. Uudelleen se alkoi 1950-luvun alussa jälleen Ammattienedistämislaitoksen kanssa. Erityisinä yhteistyöhankkeina järjestöjen välillä ei koulutusasioita pidetty. Suhteita leimasi neuvottelutoiminnasta huolimatta järjestöjen vastakkainasettelu, jonka runkona oli politiikka. Asiaperusteena toki oli tulonjakokamppailu.

Sekä liiton päätöksin aloitetut työtaistelut että ilman järjestöpäätöksiä syntyneet korpilakot olivat tavallisia. Tässä tilanteessa syntyikin lyhytikäiseksi jäänyt Suomen Putkimiesliitto. Tämä Metallityöväen Liitosta erotettujen alan suurimpien ammattiosastojen perustama liitto aloittikin toimintansa pitkällä, jopa 8 kuukautta kestäneellä lakolla vuonna 1951. Tämä työtaistelu motivoi työnantajia aloittamaan ammattikoulutuksen uudelleen.

Koulutus vakiintui 1950-luvun alusta alkaen. Ammattikouluihin perustettiin putkiosastoja. Ammattienedistämislaitos järjesti niin ikään kursseja putkimiehille. Myös alan työnjohtajien koulutus otti ensiaskeliaan.

1960-luvulla teollisuuden ja palveluelinkeinojen määrä kasvoi Suomessa huimasti. Kaupungistuminen alkoi toden teolla. Hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita luotiin ja vahvistettiin. Työmarkkinoilla alkoi selkiytyä asetelma, jossa järjestöjen jäsenistöjen etuja soviteltiin ja edistettiin yhteistuumin.

Vuoden 1958 ammattioppilaitoslaki määritti yleiset ammattikoulut ammattikoulutuksen verkoston pohjaksi. 1960-luvulla aloitettiinkin ammatinvalinnan ohjaus, opiskelijapaikkojen lisääminen ammattioppilaitoksissa sekä ammattikouluverkon perustaminen ja laajentaminen. Kaupungit ja kunnat velvoitettiin tarjoamaan ammattikoulutusta.

Vuonna 1940 ammatillisessa koulutuksessa oli noin 20 000 oppilasta. Vuonna 2005 tutkintoon johtavassa ammatillisessa koulutuksessa oli noin 250 000 opiskelijaa. Vuoden 2019 aikana tutkintoa tai sen osaa opiskeli tilastokeskuksen mukaan noin 320 000 opiskelijaa.

Yhteistyö työnantaja- ja työntekijäliittojen kesken alkoi LVI-alalla vakiintua 1980-luvun puolivälissä. Alan koulutusta annettiin yli 40 oppilaitoksessa. Aloituspaikkoja oli reilut 900. Vaikutusyhteistyö kohdistui ammatillisen koulutuksen sisältöön ja aloituspaikkajakaumiin. Niin ikään liitot alkoivat tehdä yhteistyötä nuorten parissa. Alalle piti saada hyvää työväkeä. Oppilaitosten opiskelijahankintaa alettiin tukea.

1990-luvun lama romahdutti hakijamäärän. Ensisijaiset hakijat eivät riittäneet täyttämään aloituspaikkoja. Hakijamäärä kuitenkin elpyi 2000-luvulle tultaessa. Työtä ja kohtuullisia ansioita riitti. Hakijoita oli aloituspaikkoihin nähden paikoin kaksinkertainen määrä. 2010-luvun puolivälin jälkeen aloituspaikkoja oli lähes 1 500. Sittemmin paikkamäärä on hieman laskenut.

Ammatillinen näyttötutkintojärjestelmä luotiin vuonna 1994 säädetyllä ammattitutkintolailla ja täydentävällä asetuksella. Järjestelmä syntyi nykyaikaisen tuotantoelämän tarpeista. Järjestelmä antoi myös työelämässä oleville talotekniikan asentajille mahdollisuuden ammattitaitonsa todentamiseen ja sertifiointiin. Samalla se loi ammatillisen koulutuksen vaatimustason ja laadunvarmistuksen määrittämällä perustutkinnon, ammattitutkinnon ja erikoisammattitutkinnon vaativuudet. Näyttötutkintojärjestelmää ja ammatillisen koulutuksen arvostusta on tuettu myös ammattitaitokilpailuja järjestämällä ja tukemalla.

Lakia ja asetusta valmisteltiin myös kolmikantaisesti. Sittemmin järjestelmää ja sen tutkintorakennetta on kehitelty muun muassa ohjaavia säädöksiä muuttamalla. Valmistelussa ja järjestelmän ylläpidossa liitoilla on keskeinen rooli. Liitoille on tärkeää kehittää koulutusta niin, että se vastaa alan arkisen työn vaatimuksiin ja kehittää työntekoa edelleen nykyaikaista tekniikkaa hyödyntäen.

Talotekniikan ammattitutkinnon osaamisalojen määrä ja sisällöt kertovat alan kehityksestä. Osaamisaloja on kahdeksan: lämmityslaiteasennus, ilmanvaihtoasennus, putkiasennus, rakennuspeltityö, nuohous, ilmanvaihtojärjestelmien puhdistus, tekninen eristys ja kylmäasennus. Luettelo kertoo talotekniikan teknisestä ja taloudellisesta merkityksestä rakennusalalle sekä alan sisäisestä kehityksestä erikoistumista vaativaan suuntaan.

”Putkihommissa saa pelleillä kuka tahansa”

Ammattikoulutusta ei ole turhaan kehitetty yhdessä. Kysymys on työn laadusta, alan maineesta ja tulevaisuudesta. Asuntojen ja työpaikkojen tulee olla terveellisiä. LVI-alan järjestöjen huolena ovat viime vuosikymmeninä olleet kelvottoman laadun tuottajat. Kaikkien yritysten ja työntekijöiden työn laadusta ei ole varmuutta. Niin ikään talotekniikan lisääntyessä ja edelleen teknistyessä myös taloudelliset riskit kasvavat, jos taidot eivät riitä.

”Olisihan se parasta, että putkityöt olisivat luvanvaraisia töitä, kuten sähköhommat ovat. Ettei kuka tahansa pääsisi niitä suoraan heinäpellolta tekemään”, todettiin vuonna 2015 Rakentaja-lehdessä.

Alan työmarkkinajärjestöt LVI-TU ja Rakennusliitto eivät ole huolineen yksin. ”Aika harva ala tulee mieleen, jossa voisi tehdä kouluttamattomana sellaisia töitä, jotka voivat vaikuttaa ihmisten terveyteen. Esimerkiksi sähköalalla kaikki on säädeltyä ja homma näyttää toimivan hyvin”, sanoi Finanssi-alan keskusliiton johtava asiantuntija niin ikään Rakentaja-lehdessä. Lehtijuttu oli otsikoitu ”Putkihommissa saa pelleillä kuka tahansa”.

”Nykyisessä lainsäädännössä ei ole asetettu pätevyysvaatimuksia LVI-asennus-, huolto-, korjaus- ja kunnossapitotöitä tekeville yrityksille tai niiden mainittuja töitä tekeville asentajille. Työkohteissa tehtävät suoritetaan usein asentajavetoisesti, työnjohto on pysyvästi paikalla ainoastaan isommissa asennuskohteissa.” Näin toteaa LVI-TU maankäyttö- ja rakennuslain uudistusta pohjustavassa muistiossaan ympäristöministeriölle 2013.

Järjestö jatkaa: ”Kuitenkin sisäilmapuutteista ja vuotovahingoista johtuvat home- ja kosteusvauriot ja niiden seuraukset ovat merkittävä ongelma erityisesti halvimman tekijän perusteella kilpailutetuissa julkisissa rakennuksissa, kuten kouluissa, päiväkodeissa ja sairaaloissa. Finanssialan Keskusliiton tilastojen mukaan vesivahingot ja niistä johtuvat kosteus- ja homevauriot ovat yleisimpiä vakuutusyhtiöiden korvaamia vahinkoja.”

Edelleen: ”Asuntojen, työskentely- ja oleskelutilojen rakentaminen tai korjaaminen ei voi toimia halvimman hinnan ja pitkien urakkaketjujen pohjalta vaan ehdottomaan ammattitaitoon perustuvana. Luvanvaraisuusjärjestelmän mukaiset ilmoitus- ja toteamisvelvollisuudet ovat omiaan kitkemään rikollista taloutta alalta.”

LVI-TU esittikin muistiossaan, että LVI-asennukset säädetään maankäyttö- ja rakennuslain kokonaistarkastelun yhteydessä tai muussa sopivassa vaiheessa luvanvaraisiksi töiksi. Yrityksille ja asentajille tulisi järjestön mukaan asettaa pätevyysvaatimukset.

Tämä, myös Rakennusliiton tukema hanke, ei ole edennyt ja ammattitaitoisen asennustyön hankinta on jäänyt tilaajan sivistyksen varaan. Tätä sivistystä ovat lisänneet viime vuosien kokemukset lähinnä ulkomaalaisesta halpatyöstä ja sen aiheuttamista kustannuksista.

Lopuksi

Lauri Seppäsen LVI-alan työnantajatoiminnasta 1922–2012 kertova ”Pitkä Putki” kuvaa ansiokkaasti alan historiallisia työmarkkinasuhteita. Niitä voi kuvata kiihkeiksi. Sama kuva välittyy Kari Leppäsen laatimasta Helsingin Putkimiesten 100-vuotishistoriikista. Työmarkkinasuhteiden poliittinen luonne ja tulonjakokamppailu olivat tärkein tekijä pitkälle sotienjälkeiseen aikaan asti. LVI-ala ei kuitenkaan kehity umpiossa. Yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys on vienyt kohti yhteisiä näkemyksiä useissa asiakokonaisuuksissa. Tämä on vaikuttanut myös vaikeimpien työmarkkinakysymysten ratkaisemiseen. Jokainen yhteistyön juonne on tarpeellinen.

Lähteet:
Bergholm Tapio, Laatua ja vapaa-aikaa. Tulopolitiikan aika II. SAK vuodesta 1977. (2018).
Helin Jyrki, Rakentajien Liitto. Rakennusalan työläisten järjestötoiminta Suomessa 1880-luvulta vuoteen 1995. (1998).
Leppänen Kari, Röörimiehistä putkiasentajiksi. 1899–1999. 100 vuotta ay-toimintaa (1999).
Muistio LVI-asennusten luvanvaraisuudesta ympäristö¬ministeriölle. LVI-TU 30.4.2013.
Rakentamisen tuottavuus. Palkansaajien tutkimuslaitos. Raportteja 41. (2020).
Seppänen Lauri, Pitkä putki. LVI-alan työnantajatoimintaa 1922–2012. (2012).

Kuva: Tiina Javanainen, Purotie Design