Putkialan urakkahinnoittelun uudistaminen 1988

Putkiasennusalalla urakkatyö, tai kuten nykyisin sanotaan: suorituspalkkaustyö, on ollut pitkä perinne. Jo ennen vuotta 1953 oli ollut joitakin paikallisia suoritukseen perustuvia pistehinnoitteluja. Sitten vuonna 1953 luotiin valtakunnallinen työehto­sopimukseen perustuva urakkahinnoittelu, joka perustui ruotsalaisen hinnoittelun pohjalle. Se muokattiin suomalaisiin normeihin ja asennustapoihin soveltuvaksi.

Ominaista urakkahinnoittelulle oli sen yksityiskohtaisuus. Luokitus perustui kokonaisuuteen ja siihen, että raskaat ja suurikokoiset materiaalit toivat hyvin rahaa urakkaan. Hinnoittelu oli myös takapainotteinen, eli kalusteasennukset toivat rahaa urakan lopussa.

Hinnoittelun muodostivat yksiköt. Nämä oli määritelty muun muassa put­kille metriä kohti, hitsauksille kappalekohtaisina, vesikalusteille kappalekohtai­sina ja kattiloille painon mukaan. Yksiköt muutettiin palkaksi rahakertoimella. Erilaisia lisiä yksikköhintoihin oli useita muun muassa korkealle ja ahtaaseen paikkaan tulevista asennuksista.

Työn valmistuttua suoritettiin urakan mittaus työmaalla työnantajan ja etumie­hen toimesta. Näin saatiin yksikkömäärä, joka muutettiin rahaksi. Rahamäärän selvittyä tehtiin urakan jako työkuntaan kuuluville työntekijöille. Jakoperusteina olivat työhön käytetyt tunnit ja työnteki­jän henkilökohtainen tuntipalkka.

Vanhentunut hinnoittelu aiheutti erimielisyyksiä

Urakkahinnoittelun yksityiskohtaisuus ja ajastaan jälkeenjääminen johtivat erimie­lisyyksiin sen tulkinnasta. Vuosina 1985 ja 1986 suuri osa liittojen välisiin neu­votteluihin tulleista riita-asioista jäi eri­mielisiksi. Erimielisistä asioista suuri osa päätyi työtuomioistuimeen, joista valta­osa kuitenkin päättyi työnantajapuolen mukaisen tulkinnan kannalle. Monet jutut olivat rahamäärältään olemattomia, mut­ta tietysti niillä olisi ollut vuosien mittaan kerrannaisvaikutuksia.

Putkijohtotyönantajainliiton hallitus nimitti hinnoittelun uudistamista valmis­televan työryhmän 1987 keväällä. Työryhmä sai työnsä päätökseen jo heinä­kuussa 1987. Hinnoittelun uudistamisen tavoitteiksi määriteltiin:

• hinnoittelun karkeuttaminen
• hinnoittelun tasoittaminen
• tuntitöiden sisällyttäminen urakkaan
• suorituspalkkaustapojen monipuolistaminen
• hinnoittelun ylläpito tulevaisuudessa.

Uudistusneuvottelujen aloittaminen

Neuvottelut työnantaja- ja työntekijä­puolen välillä aloitettiin syksyllä 1987. Kummallakin osapuolella oli omat taustaryhmänsä. Osapuolten välisiin neuvot­teluihin osallistuivat vain liittojen asia­miehet ja toimitsijat.

Työnantajapuoli otti uudistuksen poh­jaksi ruotsalaisen normiaikahinnoittelun. Siinä työn yksikkönä oli normitunti. Normitunti kuvasi kuhunkin työvaiheeseen menevää aikaa. Vertailukohtana oli keski­määräisen ammattitaidon omaava työn­tekijä ja työolosuhteeksi oletettiin keski­määräinen tilanne rakennustyömaalla.

Ruotsalaisen hinnoittelun pohjalta muokattiin suomalaisiin olosuhteisiin soveltuva versio. Tätä hinnoittelua ver­rattiin jo toteutuneisiin töihin.

Hinnoittelun soveltamisalue on laaja. Sen voi sanoa kattavan omakotitalon putkitöistä aina tehtaiden, sairaaloiden ja julkisten rakennusten putkitöihin. Ruot­sissa soveltamisalue on suppeampi ja siellä on omat erilliset hinnoittelut eri rakennustyypeille.

Ruotsalaisessa hinnoittelussa on lisäksi useita erillisiä kohtia, joilla pyritään otta­maan huomioon kohteen erilaiset vaa­timukset ja olosuhteet. Siellä otetaan huomioon muun muassa vuodenaika, työnjohdon määrä, kannakkeiden tiheys, haarakappaleiden ja käyrien esiintymis­tiheys. Myös putkien sijainti rakennuk­sessa vaikuttaa normiaikaan. Sijainteina ovat esimerkiksi pohjajohdot, pystylinjat tai kytkentäjohdot.

Ruotsissa useat näistä em. tekijöistä sovitaan työnantajan ja työkunnan välillä jo työn alkaessa. Koska meillä tavoittee­na oli hinnoittelun yksinkertaistaminen, paikallisesti sovittavat asiat yli kolme­kymmentä vuotta sitten eivät tulleet kyseeseen.

Näin ollen oli mahdollisimman vähillä yksityiskohdilla saatava aikaan soveltuva urakkahinnoittelu. Karkealla rakenteella on se haittapuoli, että se ei sovi kaikkiin tapauksiin kovin hyvin. Toisaalta koke­muksen mukaan kokonaisuus tasoittaa eräitä epätasaisuuksia ja lopputulos on siten hyväksyttävissä. Eivät olosuhteet rakennuksilla kuitenkaan ole vakiot. Eri rakennustyypeille laadittiin tasoitusker­toimet.

Niinpä hinnoittelun elementeiksi tulivat normitunnit erilaisille materiaa­leille. Palkan muodostamiseksi otettiin normituntikerroin eli rahakerroin, jolla normitunnit muutetaan rahaksi. Normi­tuntikertoimeksi otettiin vuoden 1987 urakkatöiden keskituntiansio.

Neuvotteluja liittojen välillä käytiin koko syksy 1987. Neuvottelujen tulok­sena saatiin luotua esitys, jossa oli kum­mankin osapuolen hyväksymiä kohtia.

Työehtosopimusneuvottelut 1988 ja uusi työehtosopimus

Varsinaisissa työehtosopimusneuvot­teluissa vielä hiottiin yksityiskohtia ja keväällä 1988 saatiin sellainen versio, jonka kummankin osapuolen neuvotte­lukunnat hyväksyivät. Myös työnantaja­liiton hallitus oli sen hyväksynyt.

Sen ajan tavan mukaan työntekijäpuoli alisti neuvottelutuloksen jäsenäänestyk­seen. Työntekijäpuoli kuitenkin hylkäsi neuvottelutuloksen jäsenäänestykses­sä. Tästä seurasi se, että työntekijäliitto antoi lakkovaroituksen 7.4.1988. Lakko olisi alkanut 21.4.1988, ellei sitä ennen saavutettaisi sovintoa.

Koska työntekijäliitto antoi lakkova­roituksen, asia päätyi valtakunnanso­vittelijan soviteltavaksi. Sovittelija antoi sovittelun tuloksena sovintoehdotuksen, ja työntekijäpuoli alisti sen jäsenäänes­tykseen. Tällä kertaa se läpäisi jäsenää­nestyksen ja näin syntyi uusi putkialan normiaikahinnoittelu ja suorituspalk­kaustyöt. Työehtosopimus allekirjoitet­tiin 10.5.1988.

Uusi urakkahinnoittelu otettiin käyt­töön 1.1.1989 jälkeen tarjotuissa töis­sä. Tässä vaiheessa sitä sovellettiin vain uudisrakennuksiin. Saneeraustyöt jäivät edelleen vanhan hinnoittelun piiriin. Niitä koskeva hinnoittelu saatiin luotua kokeilun jälkeen 90-luvun alkuvuosina ja ns. musta kirja saatiin haudattua.

Koska kyseessä oli suurin uudistus yli kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen, oli tärkeää, että sitä alettaisiin soveltaa oikein ja tulkittaisiin samalla tavalla kum­mankin osapuolen taholta. Tätä varten aloitettiin yhteisen tulkinta- ja koulutusaineiston valmistelu. Koulutusaineis­toon tuli yhteiset esityskalvot ja käsi­kirjoitus koulutuksien pitämiseksi.

Työnantaja- ja työntekijäpuolen yhteisiä kaksipäiväisiä koulutuksia jär­jestettiin 1988 syksyn aikana 21. Niille osallistui noin 450 henkilöä. Työntekijäpuolelta tilaisuuksiin osallistui­vat luottamusmiehet ja osallistuminen sisältyi luottamusmiesvapautuksen pii­riin. Työnantajapuolelta koulutukseen osallistui työn- ja projektinjohtoa sekä palkkahallintoa. Koulutuksien pitäjinä toimivat työnantajaliiton asiamiehet ja työntekijäliiton jaostosihteeri ja neuvotteluihin osallistunut toimitsija. Liiton asiamiehet järjestivät vielä järjestäyty­mättömille työnantajille kaksi tilaisuut­ta, joihin osallistui noin 100 henkilöä. Työntekijäpuoli järjesti syksyn 1988 aikana luottamusmiehille viikonloppu­kursseja.

Näin jälkikäteen ajateltuna runsasta koulutusta voi pitää onnistuneena, kos­ka suorituspalkkaustöiden osalta erimie­lisyyksiä vuosien varrella on ollut hyvin vähän. Erimielisyyksien vähenemien on omalta osaltaan edistänyt tuottavuuden kehittymistä ja muutenkin luonut myön­teistä mielikuvaa LVI-alasta.

Suorituspalkkaustavat

Urakkahinnoittelun yhteydessä tehtiin myös suorituspalkkaustapojen uudista­minen. Sillä on ollut huomattava vaiku­tus alan tulevaisuuteen. Suorasta palk­kiosta on tullut merkittävä palkkaustapa muun muassa saneeraustöiden palkkaustapana.

Tätä uudistusta voi näin jälkikäteen sanoa ainutlaatuiseksi. Sen sopiminen oli työntekijäpuolelta rohkeaa ja ennak­koluulotonta. Varsinkin, kun ajatellaan nykyisiä pyrkimyksiä päästä siihen, että asioista voitaisiin sopia paikallisesti. Onko sitten niin, että isoista asioista on helpompi sopia kuin pienistä?

Käytännössä mikä tahansa työ voi­daan sopia tehtäväksi suorituspalk­kaustyönä. Tämän mahdollistaa työ­ehtosopimuksen ”Muut palkkiot” -määräykset. Palkkioiden sopimiselle ei ole asetettu mitään ehtoja, vaan ne voidaan sopia yksittäisen työntekijän tai työryhmän ollessa kyseessä etumiehen kanssa. Myöskään mitään tavoiteansio­ta ei ole työehtosopimuksen perusteel­la määrätty.

Työntekijän palkka on turvattu työ­ehtosopimuksen takuupalkkamääräyk­sellä. Tämä perälauta turvaa työstä saa­tavan palkan, jos jostain syystä sovittu palkkio on sovittu väärin perustein.

Normiajoitetuille töille on asetettu reunaehtoja. Näitä ovat siis rakennus­työmailla tehtävät asennustyöt. Näistä pitää sanoa, että niiden osalta on urakkatyöpakko. Siis vähänkin suuremmat työt (vähintään 24 normituntia) tulevat tehtäväksi suoralla urakalla, ellei muusta ole sovittu. Suoralla urakalla tehtävissä töissä urakkasumma muodostuu edel­leen jälkikäteen suoritettavalla urakan mittauksella.

Paikallisesti sopimalla voidaan raken­nuskohteen putkityöt jakaa pienempiin kokonaisuuksiin. Suoralla urakalla tehty­nä kohde on kokonaisuus eräitä poikke­uksia lukuun ottamatta.

Paikallinen sopiminen palkkioista edellyttää osapuolten välistä luottamus­ta. Luottamus saavutetaan yhteistyöllä ja rehellisyydellä. Edut paikallisesta sopi­misesta koituvat niin työntekijöiden kuin työnantajan eduksi.

Uudistuksen vaikutus ansiotasoon

Uudistuksella haluttiin tietoisesti nostaa alan ansiotasoa. Ansiotaso nousi myös tuottavuuden parantumisen myötä. Sel­keämmät työehtomääräykset vähensivät erimielisyyksiä ja voitiin keskittyä työn­tekoon. Kun työehdoista voidaan sopia paikallisesti, paikalliset olosuhteet tule­vat otetuiksi huomioon.

Ensimmäisen käyttöönottovuoden 1989 ansiotaso nousi edellisen vuoden ansiotasoon verrattuna 9,8 prosenttia. Tämä ansiotason suuri kasvu johtui muun muassa siitä, että vanhan hinnoittelun mukaisia töitä valmistui ja ns. urakkapoh­jat maksettiin työn valmistuttua. Toisaalta niissä töissä, joissa sovellettiin uutta hin­noittelua, ansiota alkoi kertyä heti työn kuluessa tiheämmin tehtävien välimit­tausten ja sopimisen myötä. Uudistus­ta oli muutettu vastaamaan paremmin työhön kuluvaa aikaa.

Lopuksi

Tätä kirjoitettaessa vuonna 1988 uudis­tettu urakkahinnoittelu on ollut käytössä yli kolmekymmentä vuotta. Siihen on vuosien varrella tehty muutoksia työehtosopimusneuvottelujen yhteydessä. Kuitenkin hinnoittelun runko on säilynyt alkuperäisen rakenteen mukaisena. Muutoksia on tehty muun muassa uusien materiaalien, muuttuneiden työtapojen ja ilmenneiden hinnoittelun epätasaisuuksien takia. Palkankorotusten vaikutus otetaan huomioon korottamalla normituntikerrointa. Kertoimen käytöllä on se etu verrattuna rahamääräiseen hin­noitteluun, ettei työehtosopimuksessa tarvitse muuttaa kaikkia kohtia palkan­korotusten yhteydessä.

Putkialalla on tehty suorituspalkkaus­töitä valtakunnalliseen urakkahinnoitteluun perustuen kohta 70 vuotta. Se on pitkä aika järjestäytyneiden työnantajien historiassa. Tulevaisuudessa sitten näh­dään, säilyykö valtakunnallinen hinnoit­telu vai mennäänkö paikallisesti sovittui­hin palkkoihin.

Kuva: Tiia Javanainen, Purotie Design