Putkiasentajasta tohtoriksi

Miimu Airaksista ei koulussa lukeminen paljoa huvittanut, mutta laskennossa hän oli hyvä. Kiinnostus insinööritieteisiin johti pitkään akateemiseen uraan.

Energiatekniikan opinnot Miimu aloitti Lappeenrannassa vuonna 1993. Sinne hän päätyi muutaman ystävän mukana. Kaupunki vaikutti fiksulta ja tarjosi sopi­van etäisyyden pääkaupunkiseutuun. Lappeenrannassa muodostui tiivis kave­riporukka syventymään LVI-tekniikkaan ja sitä kautta myös LVI-yhdistystoimintaan. Erityisesti opiskelijat arvostivat sitä, että opetuksessa käytettiin professorien lisäk­si yritysten edustajia, suunnittelijoita ja urakoitsijoita.

Differentiaaliyhtälöstä käytäntöön

Opiskeluun kuuluvan työharjoittelun Airaksinen suoritti keravalaisessa LVI-Asennus Welander Oy:ssä, jonka toimitusjohtajana oli Ritva Mäki. Naisenergiat synkkasivat ja Miimu oli useana kesänä töissä yrityksessä. Ritu oli hyvä esikuva ja hänellä oli hyvä porukka. Mii­mu pääsi tekemään erityyppisiä töitä hyvin erilaisissa kohteissa: oli omakotitaloja, kerrostaloasuntoja, liikehuo­neistoja sekä uudiskohteita että putki-remontteja. Harjoittelu opetti, että hyvä käytäntö on parasta teoriaa. Siinä pääsi kokeilemaan, miten differentiaaliyhtälöt käytännössä toimivat.

Vaihto-oppilaakso Saksaan

Lappeenrannassa opiskelijoita kannus­tettiin käymään ulkomailla muutenkin kuin ”opintomatkoilla”. Miimu lähti 1997 runsaaksi vuodeksi vaihto-oppilaaksi Münchenin teknilliseen yliopistoon. Jak­so oli hyvin antoisa sekä ammatillisesti että kielitaidon kehittymisen kannalta. Eikä termien kanssa ollut ongelmia, kun Airaksinen ei niitä Suomessakaan vielä ollut opetellut.

Ympäristö- ja energia-asiat olivat jo siihen aikaan voimakkaassa kehityksessä Saksassa. Perinteisiä asioita pääsi lähes­tymään uudesta näkökulmasta: insinöö­ritiede on myös ihmisten terveyttä ja ympäristöstä huolehtimista. Tällä jaksol­la oli merkitystä myös Miimun tulevaan urakehitykseen.

Saksalainen opiskelu poikkesi varsin paljon suomalaisesta. Vaikka työskente­ly oli omalla tavallaan koulumaisempaa kuin Lappeenrannassa, pienryhmätyös­kentelyä oli enemmän. Suullisia tentte­jä, joissa mitattiin asioiden ymmärtämis­tä, oli runsaasti, ja niissä keskusteluissa oppi itsekin lisää. Asiat jauhettiin sak­salaiseen tapaan varsin detaljitarkasti.

Opiskelijaelämä oli rauhallisempaa kuin suomalainen teekkarielämä. Rientoja ei ollut samaan tapaan kuin koti­maassa. Tähän vaikutti ehkä se, että opintoainekerhoilla ei ole samanlaista vahvaa asemaa kuin Suomessa. Miimu Airaksinen oli porukan ainoa nainen, mutta eivät miesopiskelijat ulkomaa­laista naista kyseenalaistaneet.

Opiskelu jatkui kotimaassa

Diplomityönsä Miimu Airaksinen teki laivojen ilmanvaihdosta Masa Yard­sille. Sattumalta silmiin osui ilmoitus, jossa haettiin tutkijoita Teknillisen kor­keakoulun LVI-osastolle selvittämään homeen terveysriskejä. Paikkaa hakies­saan hän ei niinkään ajatellut väitös­kirjan tekemistä, kantavana motiivina oli halu tietää asiasta lisää. Suomen ensimmäisen LVI-alan naistohtorin väi­töskirjan aiheena oli talojen alustoissa sijaitsevien ryömintätilojen kosteus- ja homeongelmat. Työhön Miimulla oli hyvät lähtökohdat: hän oli riittävän pie­nikokoinen ryömimään ahtaissa tiloissa.

Silinterihatun tavoittelussa ei koskaan tullut turhautumista, mutta aina välillä Airaksinen epäili, tuleeko tieteellisestä opinnäytteestä riittävän hyvä. LVI-labotatoriossa työtä tehtiin pienillä stipendeillä, mikä toisaalta antoi perspektiiviä asioihin. Ja yhdessä tekemisen henki oli mahtava. Työskentely lääkärien kanssa toi uutta tietoa, miten epäpuhtaus vai­kuttaa ihmisten terveyteen ja mitä asial­le on mahdollista tehdä.

Yrityselämästä takaisin tutkijaksi

Tekniikan tohtoriksi Miimu Airaksinen väitteli 2003. Oli aika ottaa seuraava askel työuralla. Airaksinen siirtyi NCC-konserniin kuuluvan Optiplanin kehityspäälliköksi. Työssä oli vahva pohjois­mainen linkki rakentamiseen ja siinä pystyi tietomallinnusta hyödyntäen vaikuttamaan rakennusten ympäristöystävällisyyteen, energiatehokkuuteen ja sisäilman laatuun. Niinpä Airaksinen joutui empimään, kun VTT:ltä soitettiin ja kysyttiin, halusiko hän palata takaisin tutkimuksen pariin. Vaa’an painoi poh­dinnassa VTT:n hyväksi se, että siellä tapahtuu koko ajan ja tehtävässä pystyi vaikuttamaan laajasti siihen ketjuun, joka ohjaa rakentamista.

Nuori tohtori aloitti 2007 VTT:llä eri­koistutkijana ja kahden vuoden kuluttua hänet nimitettiin ekotehokkaan raken­netun ympäristön tutkimusprofessorik­si. Nyt avautui maisema kansainväliseen vaikuttamiseen, Airaksinen oli muun muassa teknologiapäällikkö VTT:n Pekin­gin alueen Eco-City -projektissa ja johti SmartCity-innovaatio-ohjelmaa. Hän oli aktiivinen useissa muissakin kansainvä­lisissä tehtävissä, esimerkiksi YK:n Habi­tat-asiantuntijana. VTT:llä Miimu viihtyi yli 10 vuotta, kunnes puhelin taas soi.

Tutkimusta hyödyntävä johtaja

Headhunter kysyi, kiinnostaisiko profes­soria RIL:n eli Suomen Rakennusinsinöö­rien Liiton toimitusjohtajan posti. Miimu oli kyllä nähnyt, että paikka oli auki, mut­ta ei ollut tuntenut sitä omakseen, koska tehtävä poikkesi paljon siitä, mitä hän oli aiemmin tehnyt. Keskusteluissa avautui, että tarjotussa tehtävässä ja aiemmissa rooleissa oli yllättävän paljon yhteistä. Vaikka tutkimus ei ole järjestöjohtajan päätehtävä, se on pitkälti tutkitun tiedon hyödyntämistä ja viestimistä; itse asiassa moni entisen elämän asia nivoutui luon­tevasti uuteen tehtävään. Esimerkiksi RIL:n ROTI- eli Rakennetun omaisuuden tila -raporttien työstäminen muistuttaa suuresti tieteellistä työtä.

Järjestömaailma on murroksessa. Sen pitää lunastaa paikkansa nuorten kes­kuudessa; enää ei hilpeä yhdessäolo riitä perusteeksi yhdistykseen kuulumiseen. Liittojen välinen yhteistyö ja edunvalvon­nan voimien yhdistäminen korostuvat, koska globaalisti Suomi on pieni tekijä. Yhdistystoiminnassa säännöt, vuosikoko­ukset jne. määrittävät peruslinjat, mutta kun eteen tulee hyviä mahdollisuuksia, niitä on pystyttävä viemään joustavasti eteenpäin. Tässä suhteessa järjestötyö lähenee kellotaajuudeltaan ja suoravii­vaisuudeltaan yritysten päätöksentekoa. Tiedemaailmassa taas vietiin rinnakkain pitkän aikajänteen tutkimusta ja lyhyen jänteen selvityksiä.

Järjestömaailmasta Airaksinen ehdit­tiin jo nimittää VTT:lle johtamaan älykäs­tä energiaa ja rakennettua ympäristöä, mutta loppumetreillä rakennuskonserni SRV:n elinkaariviisaudesta vastaavan kehitysjohtajan pesti ja johtoryhmän jäsenyys vei voiton. Uudessa tehtävässä Miimu aloitti syyskuussa 2021.

Miimu Airaksinen on intohimoinen purjehtija, hän harrastaa sekä kilpa- että turistipurjehdusta. Kilpaveneen miehis­tössä on paljon rakennus- ja LVI-alojen henkilöitä. Järjestötyössä ja tiimityösken­telyssä Miimu näkee monia yhtymäkohtia kilpapurjehdukseen: on yhteinen tavoite, autetaan toisia ja on luotettava toisiin.

Kun veneet ovat telakalla, Miimu hiih­tää, lenkkeilee ja jumppaa. Äidin rooliin kuuluvat pojan läksyjen kuulustelu ja har­rastuksiin kuskaaminen.

Työstä on helppo innostua

Miimu innostuu helposti uusista asioista; kun innostuu, tekeminen ei tunnu työl­tä vaan harrastukselta. Erityisen innos­tavana hän kokee nykyisessä työssään rakentamisen ja talotekniikan mahdol­lisuudet vaikuttaa kaupungistumiseen, digitalisaatioon, ilmastoon ja hyvinvoin­tiin. Airaksisen mukaan talotekniikka on paljon vartijana ja suomalainen talotek­niikka on kansainvälisestikin kriittisessä roolissa muutoksen tekijänä. Entisenä tutkijana ja professorina hän tietää, mistä puhuu. Aiemmissa tehtävissä syntyneet kansainväliset kontaktit ovat laajentu­neet ja syventyneet ja luovat hyvän poh­jan SRV:n tehtävään.

SRV:n kehitysjohtaja on luomassa suun­taviivoja ja painopisteitä niille toimenpi­teille, joilla varmistetaan, että rakennus­alalla ja siihen liittyvillä toimialoilla on käytettävissään riittävästi osaavaa asian­tuntijavoimaa. Miimu Airaksinen suosit­teleekin LVI-alaa kaikille naisille, jotka haluavat olla tekemässä sitä maailmaa, jossa tulevaisuudessa eletään.

Kuva: Tiia Javanainen, Purotie Design