Putkiasentajat kotiutuivat Suomeen

Putkiasentaja on Suomessa edelleen melko uusi ammatti. Ensimmäiset havainnot putkiasentajista tehtiin viime vuosisadan alussa. Meillä ammattiryhmän edustajia oli aluksi vain suurissa kaupungeissa.

Alkujaan käsitys putkiasentajasta tietty­nä ammattina saapui meille Saksasta ja muista saksankielisistä osista Eurooppaa. Olosuhteet Suomessa kuitenkin poik­kesivat Keski-Eurooppaan verrattuna. Ymmärrys putkiasentajasta ja ammatis­sa vaadittavista taidoista ja ominaisuuk­sista muuntui meille sopivammiksi. Jo 1930-luvulla käsitys putkiasentajasta oli selvästi suomalaistunut.

Putkiasentajan ammatin syntyminen Suomeen liittyi suoraan 1800-luvun lop­puvuosien jälkeen yleistyneisiin kunnalli­siin vesihuoltojärjestelmiin. Aluksi suuris­sa kaupungeissa rakennetut järjestelmät vaativat rakentajiltaan useita sellaisia tai­toja, joita aiemmat ammattiryhmät eivät hallinneet. Nämä katujen alle rakennetta­vat järjestelmät tietysti poikkeavat paljon rakennusten sisäpuolelle rakennettavis­ta putkiverkostoista. Pian jätevedet saa­tiin johdettua kunnalliseen viemäriin, ja talouskäyttöön sopivaa vettä alkoi saa­da omalta kadulta. Syntyi tarve asentaa myös rakennusten sisälle putkiverkosto­ja. Tätä varten tarvittiin toisenlaisiin töihin kykenevä putkiasentaja. Toimenkuvaan liitettiin nopeasti rakennusten lämmitys­järjestelmien asentaminen. Putkiasentaji­en ammattikunnan yleistymiseen vaikutti suuresti myös se, että asennuspalveluja tarjoavia yrityksiä perustettiin kaupun­keihin.

Yhteiskunta murroksessa

Putkiasentajien ammatin syntyminen ja muovautuminen Suomessa tapah­tui aikana, jolloin yhteiskunta koki raju­ja muutoksia. Kansakunta itsenäistyi ja taloudessa tapahtui isoja rakennemuu­toksia. Tilanne edellytti uudistumista. Putkiasentajien kouluttamiseksi ei ollut vanhoja malleja, joihin uuden amma­tin oppiminen olisi voitu liittää. Vielä 1800-luvun loppupuoliskolle saakka Suo­mi oli maatalousvaltainen yhteiskunta. Työvoima maatilan töihin tuli lähistöltä. Pojat ja tytöt oppivat työnsä jo lapses­ta asti aikuisten toimintaa seuraamalla.

Kaupunkien käsityöläiset olivat koulut­taneet tarvitsemansa uuden työvoiman vanhalla oppipoika-kisälli-järjestelmäl­lä. Teollisuuden lisääntyessä syntyi tarve kouluttaa suurempia joukkoja ja luoda yritysten tarvitsemaa työvoimaa. Nyt tar­vittiin erityistä osaamista jo ennen työn aloittamista. Koulutus vaikutti vahvasti myös ammatti-identiteettiin, koska sitä ei ollut muodostunut aikaisemmin.

Samaan aikaan rakentamisessakin tapahtui kaupungistumisen takia muu­toksia, jotka loivat uusia ammatteja, joihin tullakseen oli osattava vähintään perusasiat. Teollistuminen aiheutti myös paljon muuttoliikettä kaupunkeihin. Niinpä Helsingissäkin oltiin huolissaan kaupunkiin muuttavan työväenluokan sivistyksellisestä tilasta. Tuon aikaisissa kaupungin hallinnon pöytäkirjoissa ker­rotaan, että monet vaipuivat juoppou­teen ja muuhun siveettömyyteen. Eri­tyistä huolta kannettiin jo silloin nuorista pojista, jotka ikänsä puolesta eivät vielä päässeet ansiotyöhön. Eräänä ratkaisu­na edellisiin haasteisiin luotiin ammatti­koulu. Ensimmäisenä Suomessa aloitti toimintansa Helsingin poikain valmistava ammattikoulu syksyllä 1899.

Koulussa opittiin putkiasentajan ammatissa tarvittavia taitoja. Eräs tärkeä asia, joka myös alkoi kehittyä koulussa, oli ammatti-identiteetti. Putkiasentajaan liittyvän mielikuvan muovaantuminen onkin vahvasti sidoksissa ammatillisen koulutuksen kehittymiseen. Putkiasen­tajista alkoi muodostua oma ryhmän­sä, johon kuuluvilta odotettiin työssä vaadittavien taitojen lisäksi myös muita yhdistäviä ominaisuuksia, jopa tiettyjä käyttäytymismalleja. Monet muistavat vieläkin 1970-luvulta Leo Lastumäen sketsihahmon, joka muovasi pitkään mie­likuvaa putkiasentajasta. Vuosien kulues­sa mielikuva on toki muuttunut, vaikka alan ammattilaiset tuntuvat olevat siitä ylpeitä. Se, mikä ei ole juuri muuttunut, on sukupuolten välinen jakauma. Aikoi­naan ei pidetty mahdollisena, että naiset ryhtyisivät putkiasentajiksi. Nykyään sitä pidettäisiin hyvänä, mutta naisia hakeu­tuu edelleenkin alan koulutukseen hyvin vähän.

Koulutus luo oman ammatti-identiteetin

Putkiasentajan oman identiteetin synty­misessä oli ratkaisevan tärkeää omalle alalle suuntaava koulutus. Se muovasi yhdessä työnteon vaatimusten ja työ­ympäristön kanssa käsitystä siitä, min­kälainen putkiasentajan tulisi olla. Putki­asentajalle oli kehittynyt jo 1930-luvulla selkeät tunnusmerkit, joiden avulla se oli yksiselitteisesti tunnistettavissa. Asen­nustyö oli raskasta, tavaroiden siirtelyyn ja paikallaan pitämiseen tarvittiin paljon voimaa. Olikin luontevaa, että putkiasen­taja oli suurikokoinen ja vahva. Hän oli myös itsenäiseen työntekoon kykenevä. Putkiasentajia liikkui isoillakin työmailla vain pienissä ryhmissä. Putkiasentajat myös vastasivat itse työn lopputulok­sesta. Suomessa ei ollut mahdollisuuk­sia osoittaa heille työnjohtajaa antamaan välittömiä määräyksiä työsuoritteisiin liit­tyen. Se edellytti piirustusten lukutaitoa ja kykyä suunnitella asennustyön etene­mistä. Teorian osalta vaadittiin hyvää ymmärrystä muun muassa valuraudan ja lyijyn ominaisuuksista. Työssä edellytet­tiin myös vahvaa kädenosaamista, järeät putket piti osata kierteyttää tai hitsata. Suunnanmuutokset tehtiin usein hiek­katäytöllä tai rypyttämällä. Kaikki tämä oli muille rakennusalan ammattiryhmille täysin tuntematonta, mikä osaltaan vah­visti putkiasentajien identiteetin lujittu­mista.

Ennen toista maailmansotaa putkiasentajia tarvittiin pääsääntöisesti vain isommissa kaupungeissamme. Taloihin toki rakennettiin vesi- ja viemärijärjestel­miä, mutta kustannusten takia ne eivät vielä olleet suurten kansanryhmien saa­vutettavissa. Järjestelmät rakennettiin vielä paikan päällä, ja työssä tarvittiin pal­jon suunnittelua ja osien valmistamista. Harjaantunut silmä ja kädentaito mää­rittivät pitkälti ammattilaisen. Sosiaaliset taidot tai tehokas ajankäyttö eivät vielä olleet vaatimuslistan kärjessä. Muutos oli kuitenkin tulossa sotien jälkeen muuttu­vien olosuhteiden takia.

Sodan jälkeen tulee muutosten aika

Vuonna 1943 kauppa- ja teollisuusmi­nisteriössä suunniteltiin jo sodanjälkeis­tä aikaa. Tuolloin ministeriön alainen ammattikasvatusneuvosto teki suunni­telmia ammattitaitoisen työvoiman kou­luttamiseksi. Neuvostossa nähtiin, että ammattitaitoista työvoimaa tarvittaisiin jälleenrakentamisessa sodan jälkeen. Toisaalta sodasta palaaville miehille tarvittiin työpaikkoja rauhanajan yhteis­kunnassa. Rakentaminen oli tärkeää, oli­han nyt nopeasti pystyttävä asuttamaan sodan takia siirtymään joutuneet perheet ja toisaalta maalta kaupunkeihin siirty­vä väestö. Syntyi malli lyhytkestoisesta ammattiin valmentamisesta, jota annet­tiin erityisissä kurssikeskuksissa. Amma­tillinen aikuiskoulutus oli syntynyt. Myös vaatimus yhteistyöstä työelämän edus­tajien kanssa vakiintui.

Rakennuksia tuli saada nopeasti käyt­töön, ja niissä painottui käytännöllisyys. Rakentaminen alkoi muuttua yhä enem­män teolliseksi. Enää ei ollut aikaa tehdä rakennuksista uniikkeja tai koristeellisia. Ratkaisut olivat yksinkertaisia ja nopeita asentaa. Uusiin rakennuksiin, myös vuok­rataloihin, alettiin rakentaa poikkeukset­ta vesi- ja viemärijärjestelmiä sekä vesi­kiertoisia keskuslämmitysjärjestelmiä. Ihmiset alkoivat pitää jo itsestäänselvä­nä, että heillä on käytössään vesivessat ja talousvesi. Suurten maan sisäisten muut­toliikkeiden takia aluerakentaminen alkoi yleistyä. Nyt rakennettiin kokonaan uusia asuinalueita ja nähtiin ennätyksellisen suuria asuintaloja. Tuotannossa alettiin osata toistaminen ja esivalmistus. Samal­la syntyi todellinen markkina LVI-alan ja rakennusteollisuuden tuotteille.

Olosuhteet putkiasennuksessakin muuttuivat ja uusia taitoja oli opitta­va. Teolliset ratkaisut alkoivat yleistyä ja nopeuttaa asennusta. Isommissa raken­nuksissa voitiin tehdä rinnakkain asen­nuksia, esimerkiksi eri rapuissa saattoi olla omat asennusryhmänsä. Kaikki tämä muutti putkiasentajalta vaadittavia val­miuksia. Teknisessä mielessä he olivat edelleen metallimiehiä, joilta vaadittiin jonkin verran rakennusteknistä osaa­mista. Mutta nyt tuli mukaan työryh­män jäsenenä toimiminen ja pysyväm­pi työnjohto. Putkiasentajan itsenäisyys työhön liittyvissä päätöksissä kaventui. Putkiasentajienkin piti osata toimia osana tuotantokoneistoa ja olla johdettavana. Työmaille olivat tulleet aikataulut, joita oli seurattava ja tarkat asennusohjeet, joiden mukaan oli toimittava.

Elinkeinorakenteen muutokset tulevat

Sotien jälkeen Suomen elinkeinopoliit­tinen linja muuttui maa- ja metsätalou­teen painottuneelta linjalta monipuoli­semmaksi. Kansalaisten elintaso nousi, ja elinkeinorakenne muuttui nopeasti. Muutokset näkyivät myös työelämässä ja eri aloilla vaadittavassa ammattiosaa­misessa. Seuraava iso ammatillisen kou­lutuksen lakimuutos vuosina 1958–1959 pyrki huomioimaan nämä paineet. Uudet lait saatiin säädettyä tavallaan viime het­kellä. Sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat alkoivat tulla kansakoulun jäl­keiseen kouluikään juuri tuolloin. Sodan aikana tapahtuneen jyrkän syntyvyyden vähenemisen jälkeen syntyvyys kasvoi ennätyslukemiin sodan jälkeen. Vauva­buumi oli jatkunut aina vuoteen 1949 saakka. Yhteiskuntaan tuli siis paljon nuorta voimaa, joka oli tietysti hyvä asia, koska elinkeinoelämä tarvitsi paljon uusia työntekijöitä. Heidät piti kuitenkin kou­luttaa ammattiin ja myös huolehtia hei­dän kasvattamisestaan yhteiskuntakel­poisiksi kansalaisiksi.

Putkiasentajille 1960- ja 1970-luvut oli­vat kiireistä aikaa. Lähiörakentaminen oli kuumimmillaan ja elementtirakentami­nen yleistyi. Nyt putkiasentajienkin oli sopeuduttava työskentelemään teolli­sessa mittakaavassa. Isojen rakennus­liikkeiden rakentaessa suuria lähiöitä myös putkimiehiä tarvittiin paljon. Työn­tekopaikka pysyi pidempään samana, mikä korosti sosiaalisten taitojen tarvetta. Työtä tehdessään putkimiehet olivat edelleen melko itsenäisiä, vaikka määräykset olivat yleistyneet ja suun­nitelmat tarkentuneet. Työnjohto ei ollut aina paikalla, eikä asennustyössä useinkaan tarvittu muita ammattiryh­miä. Järjestelmien kehittymisen takia metallialaan liittyvien kädentaitojen tarve pieneni. Valmiiden järjestelmien yleistyessä LVI-järjestelmien rakentami­sessa alkoi korostua eri osien yhteen liittäminen. Nyt painottuivat järjestelmi­en toiminnan ymmärtäminen ja niiden toiminnan huomioiminen asennuksen aikana. Termostaattiset patteriventtiilit, vesivirtojen säätäminen ja automatiikka yleistyivät.

Nykyaikainen ammattikoulu syntyy

Vuonna 1958 säädetyn lain mukaan ammattioppilaitoksilla tarkoitettiin kaup­pa- ja teollisuusministeriön alaisia muun muassa teollisuuden ja rakennustoimin­nan perustavaa ammattiopetusta anta­via kouluja ja opistoja. Ammattikoulu oli tarkoitettu nuorille oppilaille, ja se toimi päiväkouluna. Oppilailta ei vaa­dittu aikaisempaa työkokemusta. Koulu­tukseen sisältyi teoriaopintoja, työnope­tusta koulun työsaleissa ja mahdollisesti työharjoittelua tai koulun tekemiä asia­kastöitä. Koulutus oli keskusjohtoista ja kaikille kouluille toimitettiin velvoittavat opetussuunnitelmat.

Alla on esitetty kauppa- ja teollisuus­ministeriön hyväksymät metallityöosas­ton putkiasentajien opetuksen viikkotun­timäärät kaksivuotisilla opintolinjoilla:

Asiakastyöt ja työpaikoilla tapahtuva harjoittelu herättivät monenlaisia mie­lipiteitä. Niitä ei aina katsottu hyvällä. Esimerkiksi Sähköalan työntekijäin liit­to epäili, että asiakastöiden tekeminen ammattikouluissa aiheuttaisi alueellista sähkömiesten työttömyyttä. Liitto vaa­tikin muutoksia töiden hinnoitteluun ja töiden vähentämistä. Työnantajat puo­lestaan ehdottivat, että koulujen pitäisi maksaa työnantajalle opiskelijan ohjaa­misesta.

Tällaisten vaateiden esittäminen vaihteli alueittain ja koski eri ammat­tialoja eri tavoilla. LVI-alalla ei juuri täl­laista keskustelua käyty. Suuremmilla paikkakunnilla työmaat olivat niin isoja, ettei koulu voinut niillä toimia. Toisaalta kuluttajille tehdyt asiakastyöt kestivät kouluilta niin kauan, että niiden teet­täminen vaati tilaajaltakin harrastunei­suutta, eikä muodostanut uhkaa edes paikkakunnan pienille LVI-yrityksille.

Keskusjohtoisuudesta luovutaan

Keskustelu ammattikoulujen ja työelä­män yhteistyöstä jatkui 1980-luvulla. Yhteistyötä lisäämään oli perustettu ammattikoulujen yhteyteen työnanta­jien, työntekijöiden ja koulujen yhteisiä neuvottelukuntia. Säädöksissä niiden tehtäviksi määriteltiin alan kehityk­sen seuraaminen, koulutuksen kehit­täminen, osallistuminen työkokeiden arvosteluun sekä pyydettyjen lausun­tojen antaminen. Alettiin ajatella, että paikalliset toimijat osaisivat huomioida paikalliset olosuhteet ja tarpeet Hel­singin virkamiehiä paremmin. Toisaalta rakennusalalla ajateltiin myös, että toi­mijoiden kohtelu saattaa eriarvoistua. Edelleen tuntuu oudolta, että raken­nusvalvonnat saattavat tehdä samaan lainkohtaan perustuvat päätökset toi­sistaan poiketen.

1980-luvulla Suomi vaurastui ja saa­vutti oikeastaan ensimmäistä kertaa sel­laisen elintason, joka mahdollisti kansa­laisille vapauden valita koulutuksensa ja työuransa. Sama vapauden tavoittelu alkoi näkyä yleisesti mielipiteissä, ja myös julkista hallintoa alettiin hajauttaa. Tarkoi­tuksena oli luoda lähellä oleva hallinto ja julkisten palvelujen tuotanto. Tähän liittyi myös ammatillisen koulutuksen uudistus, jossa luovuttiin keskusjohtoisista opetuk­sen suunnittelusta ja opetusohjelmista. Uuden järjestyksen mukaan koulutuksen ylläpitäjä eli kunta tai kuntayhtymä päät­täisi itse omistamiensa koulujen ope­tussuunnitelmista. Tutkinnon rakenne ja oppimistavoitteet annettiin vielä valta­kunnallisena määräyksenä.

LVI-ala sai nyt ensimmäistä kertaa oman tutkinnon. LVI-alan perustutkin­to tuli voimaan syksyllä 1986 alkaneissa koulutuksissa. Putkiasentajienkin koulu­tus tunnustettiin viimeinkin osaksi viral­lista työelämän lajien kirjoa, eikä sen tarvinnut enää lymytä metallityöosas­ton yhtenä kummajaisena. Eikä siinä vielä tarpeeksi, uudessa tutkinnossa julistet­tiin syntyneeksi omana koulutusohjel­manaan kokonaan uusi ammattiryhmä. Putkiasentaja oli saanut vierelleen ilmas­tointiasentajan.

Kuva: Tiia Javanainen, Purotie Design