Vuoden vaihteessa voimaan tullutta ammatillisen koulutuksen reformia markkinoitiin suureen ääneen muutoksena, joka lisää oppilaitosten ja työelämän yhteistyötä. Työssäoppimisen määrää kuulemma kasvatettaisiin. Opiskelijan arviointikin tapahtuisi työpaikoilla ja siinä olisi aina mukana työelämän edustaja. Puhumattakaan siitä, miten koulutuksen työelämävastaavuus parantuisi niin laadullisesti kuin määrällisesti. Maailma siis voisi pelastua.
Digiaika on laskeutunut rakennusalalle ja samalla myös LVI-asennuksiin. Siihen törmää e-perehdytyksenä jo ennen työmaalle pääsyä. Henkilökohtaiseksi se muuttuu viimeistään sähköisesti toimitettavissa tuntilistoissa ja suunnitelma-asiakirjoissa, joita luetaan tabletilta. Mutta entä kun digiaika iskee tunteisiin?
LVI-asennuksesta on kovaa vauhtia tulossa palvelutoimiala. Puhetta on riittänyt jo muutama vuosi, ja nyt olemme päässeet todistamaan asiaa käytännössäkin. Kahden viikon putkiremppa sai paljon huomiota julkisuudessa. Erilaisia digitaalisia ratkaisuja projektin hallintaan ja asiakasviestintään on lanseerattu. Putkissa on nyt pöhinää.
Me suomalaiset olemme tottuneet raatamaan yksin. Pellot on raivattu ja töllit pystytetty ilman muiden apua. Myöhemmin on pyöräilty hiljaisena kohti tehtaan portteja. Vielä nykyäänkin lähijunat ja länsiväylä täyttyvät puhumattomista toimihenkilöistä. Ei ole toisten asioihin puututtu, eikä niistä kyselty. Sama meno tuntuu jatkuvan viranomaisten toiminnassa. Ainakin, jos tarkastelee viimeaikojen toimintaa kirjavaksi muuttuneen kvv- ja iv-työnjohtajien hyväksymisen tiimoilta.