Työmarkkinoiden kehittämistarpeita

Vaikka muu yhteiskunta on siirtynyt 24/7-aikakauteen jo ajat sitten, rakentamisessa mennään seitsemästä neljään -periaatteella kuten 1960-luvulla viisipäiväiseen työviikkoon siirtyessä sovittiin. Samoilta ajoilta taitavat olla peräisin matkalippukorvausten paikkakuntakohtaiset, tien ja ojan tarkkuudella vedetyt korvausrajat, vaikka kaikkia teitä ei taida enää olla olemassakaan ja ojankin päällä on asuintalo.

Työt myös tehdään urakkatyönä, oli työnantaja sopinut asiakkaansa kanssa mitä tahansa. Palkka maksetaan asennettujen putkimetrien mukaan, kuten normituntikirjassa on määrätty, meni putken asennuksessa sitten tunti tai viisi tuntia. Ja näitä ehtojahan ei sitten muutella. Paitsi tietysti paikallisella sopimisella, joka on mahdollista vain järjestäytyneille, työehtosopimukseen sitoutuneille yrityksille, työntekijöiden siunauksella.

No, tämähän on tietysti hyvä asia, ehdothan ovat kaikille samat. Paitsi, että eivät ole. Pienet ”villit” työnantajat ja ulkomaalaiset yritykset eivät useinkaan näistä määräyksistä paljoa perusta, vaan maksavat asentajalle sen, mitä ovat asentajan kanssa sopineet. Tai jos tulee riitatilanne, niin silloin yleissitovuuden perusteella työnantaja määrätään maksamaan palkat korkojen kera tessin mukaan. Tässä vaiheessa ”villi” yrittäjä kääntää kupit nurin ja ulkomaalainen yritys karistaa pölyt kannoiltaan. Näin palkat jäävät maksamatta.

Neuvottelukulttuurista

Toivottavasti työehtosopimusneuvotteluissa päästään pikkuhiljaa tälle vuosituhannelle ja yötä myöten ”lillukanvarsista” vääntäminen jää historiaan.

Yksi tapaus 90-luvun lopulla on jäänyt elävästi mieleen. Olin uutena VeLU:n edustajana mukana työehtosopimusneuvotteluissa. Kysymys oli asentajien haalareiden pesusta. Pienenä työnantajana tietenkin vastustin ankarasti tällaisen velvoitteen siirtämistä työnantajalle. Pienellä paikkakunnalla ei pesuloita ole, ja niinpä yrittäjä (tai hänen puolisonsa) pesisi työntekijänsä työvaatteet. Olin jostakin pakottavasta syystä poissa seuraavasta neuvottelutapaamisesta ja kuinka ollakaan, haalarin pesu oli sinä aikana sovittu työnantajan velvoitteeksi. No, siitähän nostin metelin, ettei näin kerta kaikkiaan voi olla, pitääkö minun nyt itse ruveta näitä haalareita pesemään. Kovan metakan jälkeen koko toimialan isossa salissa sain kuulla kunniani. Syvästi paheksuttiin, että uudet neuvottelijat eivät ole sisäistäneet neuvottelukulttuuria. Mutta kuinka ollakaan, haalarinpesuvelvoite työnantajalta poistettiin, eikä sitä ole tänä päivänäkään. Rakennusliitto lupasi ostaa minulle lahjaksi pyykkilaudan, mutta ei sitä ole näkynyt vielä tähän päivään mennessä…

Kaiken kaikkiaan ei työntekijäpuolen neuvottelijoista ole jäänyt huonoja muistoja. Putkimiehiä sitä kuitenkin pohjimmiltaan molemmin puolin pöytää ollaan, intressejä vaan ajetaan vähän eri näkökulmista. Ehkäpä olisi syytä jättää valtakunnan tason neuvotteluista nämä haalarinpesut, matkakorvaukset, työaika ja muutkin työn yksityiskohdat paikallisella tasolla sovittaviksi. Tarvitseeko ylipäätänsä koko alan tessissä paljonkaan muuta sopia kuin ansiotaso ja keskimääräinen työaika, muut ehdot voitaisiin pääsääntöisesti sopia siellä, missä työ tehdään eli yrityksissä.

Työehtojen sopimisen painopiste muuttumassa

Työmarkkinat ovat murroksessa. Työehdoista sopimista halutaan siirtää entistä enemmän alakohtaiseksi ja paikallisesti sovittavaksi. Ensi askeleena on jo nähty työnantajapuolen irtautuminen keskitetyistä työmarkkinaratkaisuista. Paikallisen sopimisen hitaaseen etenemiseen tuskastuneena metsäteollisuuden työnantajat irtautuivat jopa liittotason työehtosopimusten tekemisestä ja siirsivät työehdoista sopimisen suoraan yrityksiin. Teknologiateollisuuden neuvottelutoiminta jaetaan kahteen yhdistykseen; toisessa yritykset neuvottelevat työehdoista paikallisesti ja toinen yhdistys tekee valtakunnallisia sopimuksia.

LVI-alan työnantajapuolella ei kaikilla ole halua tai kykyä käydä yrityskohtaisia sopimusneuvotteluja, joten liitolla pitää olla valmiudet sopimusten tekemiseen jäsentensä puolesta myös tulevaisuudessa. Tämä ei kuitenkaan saa estää jäsenyritysten paikallista sopimista. Joskus sopimusneuvotteluissa leikkimielellä ehdoteltiin, että aloitetaan työehtosopimus sanoilla: ”Jos paikallisesti ei ole muuta sovittu, … ” Silloin asialle vähän naureskeltiin, mutta olisivatko ne sittenkään niin kovin huonot aloitussanat?

Työehdot 2020-luvulle

Alan on vihdoin pakko valmistautua siirtymään tähän päivään, vanhoja rakenteita ei pystytä pitämään loputtomiin pystyssä – vaikka sitä haluttaisiinkin.

Tessin yleissitovuutta on haastettu monelta suunnalta. Jos asiaa katsoo perustuslain näkökulmasta, lienee vain ajan kysymys, milloin yleissitovuus poistuu.

Pitäisi ehkä ruveta ajattelemaan päinvastoin: ei niin, että tessiä on pakko käyttää, vaan sen pitäisi olla niin houkutteleva molemmin puolin, että sitä nimenomaan halutaan käyttää. Ja pitäisikö olla vielä niin, että sitä saisi jatkossa käyttää vain järjestäytyneet yritykset? Silloinhan se sitoisi vain niitä, jotka sopimuksen ovat solmineet. Näin myös tekijänoikeudet toteutuisivat.

Nykysukupolvi elää aivan toisenlaista aikaa kuin me aikoinamme. Työ ei ole enää se ykkösjuttu elämässä, se on vain yksi osa elämää. Jotta työ tulisi mielekkääksi, pitäisi yksilön ja perheen tarpeet ja harrastukset ottaa paremmin huomioon. Silloin korostuvat esimerkiksi joustavat työajat.

Palkanmuodostuksessa pitäisi siirtyä enemmän työsuoritus- kuin aikaperusteiseen korvaukseen. Nykyisen digitalisaa¬tion aikana sellaisen järjestelmän kehittäminen ja työn tuloksen seuraamisen pitäisi olla hyvinkin mahdollista. Alan on kehityttävä, muuten tulemme häviämään kilpailun työvoimasta näillä ikääntyvillä työmarkkinoilla.

Kuva: Tiia Javanainen, Purotie Design