Urakkatyön sietämätön ihanuus

Työnantajat ja työntekijät ovat LVI-alalla parista asiasta harvinaisen yhtä mieltä. Urakkatyö on alan ammattihenkilöille ainoa oikea palkkaustapa ja tuottavuuden tae. Ja ainakaan keskisuurissa ja pienissä yhtiöissä ei hurmoksella suhtauduta pai­kallisen sopimisen kattavuuden laajentamiseen.

Urakkapalkkaus ja paikallinen sopiminen eivät suoraan liity toisiinsa, mutta ava­rammat raamit paikalliselle sopimiselle voisivat rohkaista myös kokeiluihin, joil­la urakkapalkkaus korvattaisiin – luvalla sanoen – nykyaikaisemmilla tavoilla sekä kohottaa tuottavuutta että palkita siitä.

Ei liene enää toimialaa, jolla kokonai­suutena urakkapalkkaus olisi niin laajal­ti käytössä kuin rakentamisessa ja sen sivu- ja alatoimialoilla kuten putkitöissä. Suorituspalkkaustyö on urakkatyön nyky­ajan sanamuoto, mutta tässä selvyyden vuoksi pysytään vanhoissa ilmauksissa urakkatyö ja urakkapalkka.

Pokasahasta motoon

Tekniikan kehitys voi edetä niin, että ahkerinkin osaaja jää jalkoihin. Ajatellaan puun korjuuta. Pokasaha soi ja hevospe­lillä tukit kuljetettiin tien varteen. Sitten käyttöön tulivat moottorisahat, jolloin puuta kaatui työpäivän aikana monin­kertainen määrä käsipeliin verrattuna. Moottoripelit korvasit juhdat ja tänään puunkorjuun hoitavat satojen tuhansien eurojen hintaiset monitoimikoneet.

Metsurille maksettiin urakkapalkkaa sen mukaan, paljonko puuta kaatui. Yksinkertaista, helppoa ja oikeudenmu­kaista niin tekijälle kuin palkan maksajal­lekin. Ahkera ja vahva ammattimies pääsi hyville ansioille, mutta fyysisesti raskas työ kostautui lyhyinä työurina, kun teke­minen katkesi ennenaikaisesti vaivoihin ja sairauksiin.

Urakkatyöstä voidaan hyvällä syyllä käyttää ilmausta ”revitään työntekijän selkänahasta”. Kun työssä pitäisi jatkaa nykyistä pidempään, palveleeko repivä urakkatyö tätä tarkoitusta?

Ei metsäyhtiöllä olisi ollut syytä hank­kia metsureilleen moottorisahoja, ellei samalla olisi muutettu urakkapalkkauksen ehtoja. Ei työnantajalta voi edellyttää investointeja kalliisiin työvälineisiin, jos niiden tuottavuuden lisä, enemmän puita pinoon, näkyisi vain työntekijän palkka­kuitissa. Kun monitoimikoneet möyrivät metsiin, tarve muutoksille moninkertais­tui.

Vertauksia putkiasentajan ja metsu­rin työnkuvista ei tietenkään pidä ottaa kirjaimellisesti. Jos näköpiirissä olisi jokin Ponssen monitoimikoneen kaltai­nen ihmelaite, jolla putkityöt hoituisivat moninkertaisella nopeudella, sellainen otettaisiin käyttöön, sanottaisiin työeh­tosopimuksessa mitä tahansa.

Työn organisointi

Ammattimiestenkin kesken esiintyy isoja eroja siinä, miten tekemisensä järjestä­vät. On erinomaista osaamista ja tietysti myös keskinkertaista. Yrityksen olemas­saolon perusedellytyksen pitäisi olla sii­nä, että se osaa järjestää työt niin, että toiminta on tehokkaampaa kuin yksittäis­ten ammattilaisten tekemänä.

Työt vaiheistetaan. Kunkin ammattilai­sen taitavuus pyritään käyttämään siinä, missä hänen osaamisensa pääsee par­haiten esille.

Ei ole realistista ajatella, että paras­kaan osaaja olisi paras kaikissa työvai­heissa. Kun työmaa on vasta kuoppa, sen pohjalle asennetaan viemärit. Materiaalit ja työtavat vaihtuvat, tehdään vesijärjes­telmät ja lämmitys. Lopuksi järjestelmät säädetään toimiviksi mittalaittein.

Nyt työnjako ja erikoistuminen johta­vat liian usein siihen, ettei niihin paneu­duta yrityksen sisällä vaan ne ostetaan palveluna ulkoa. Hyvänä – tai siis pahana – esimerkkinä lattialämmitys, jonka put­kiliike ostaa alihankintana lattialämmitys­putkistoihin erikoistuneelta yritykseltä.

Nuoret työntekijät

Kun urakkaryhmä luonnollisesti pyrkii maksimoimaan oman suorituksensa, sen jäsenten kannalta on tärkeää, että teki­jöiden suoritustaso on lähellä toisiaan tai sitten osaamiset täydentävät toisiaan. Vapaamatkustajia ei suvaita.

Vajaan ammattiosaamisen on vaikea kehittyä, kun urakkaryhmään ei ote­ta mukaan. Erityisesti nuorilla ja vasta ammattikoulutuksensa päättäneillä hyl­jintä voi johtaa uran vaihtoon ennen kuin se on alkanutkaan.

Urakkaryhmän sisällä tehdään toisaal­ta paljon sellaista, jossa ammattimiesten taidot menevät hukkaan. Lähilogistiikka eli tarvikkeiden siirtely työmaa-alueella lienee tästä selkein esimerkki.

Uudet tuotteet ja työmenetelmät

Nykyisen urakkapalkkauksen perusteet sovittiin kolme vuosikymmentä sitten. Erittäin yksityiskohtainen ”musta kirja” hylättiin, hinnoittelu yksinkertaistui, saa­tiin väljyyttä toimintaan ja yhteistyö yhti­öissä parani, kun hinnoitteluun liittyvät riidat vähenivät.

Työmenetelmien, materiaalien ja tuot­teiden kehitys kuitenkin jatkuu, vieläpä kiihtyen. Työehtosopimuksen hinnoittelun piiriin uutuudet saadaan vasta viiveellä. Sellaistakin on sattunut, että asennukselle määritellään hinta, joka tekee tuotteesta elinkelvottoman. Ja teollisuus kokee, että uutuuksien markkinoille pääsy tarpeetto­masti viivästyy.

Puolivalmisteiden – ”rakentamisen einesten” – käyttö on vähäistä, kun uhka­na on, että asentamisesta pitää maksaa kahteen kertaan. Sen vuoksi pattereissa ei ole termostaattia valmiiksi paikoillaan eikä pesualtaita tuoda työmaalle hana ja kannakkeet tehtaalla kiinnitettyinä. Paljon muutakin voitaisiin siirtää tehtäväksi työ­maaolosuhteita parempaan ympäristöön.

Tuottavuus

Tuottavuuden kehittymisen tulisi olla perustana ansioiden lisääntymiselle. Kun rakennusalalla yritykset eivät kohtaa juu­rikaan ulkomaista kilpailua, hintakilpailu käydään samanlaisia palkkausperusteita käyttävien kotimaisten toimijoiden kes­ken. Eletään kierteessä, jossa karsitaan kustannuksia, kinataan urakkahinnoista eikä kehitykseen ole varaa. Ei liioin tar­vetta, kun koetaan, että kehitys kasvattaa vain työntekijöiden palkkapussia.

Käsitteenä tuottavuus on rakenta­misessa aina ollut kiistanalainen käsite. Miten sitä mitataan? Onko sitä ylipää­tään? Autotehtaat kilpailivat pari vuosi­kymmentä sitten sillä, miten vähän työ­tunteja kokoonpanolinjalla kului yhden auton kokoamiseen.

Tuottavuus eittämättä paranee, jos kahden identtisen rakennuksen LVI-järjes­telmä jälkimmäiseen valmistuu edellistä pienemmällä tuntimäärällä. Vaikeus tulee muun muassa siinä, ettei kahta identtistä rakennusta käytännössä tehdä, sen verran nopeasti asiat muuttuvat.

Kun LVI-järjestelmän tekemisen tuot­tavuutta nostetaan, omaa työtä vähen­netään. Selvää kannibalismia, sanoo kriittinen ammattilainen. Kyllä, siitä on kysymys!

Jos työmaaruokala kieltäytyisi eines­ten käytöstä ja keskittyisi tekemään mah­dollisimman paljon itse, annosten hinnat karkaisivat. Samoin karkaisivat ruokailijat.

Arvonsa tuntevat gourmet-ravintolat kuorivat perunansa ja raastavat porkka­nansa itse. Herkkuja harvoille, kun hin­ta karkaa monen ulottuvilta eikä silti ais­tivaraisesti ole helppoa huomata eroa esivalmistettuun. LVI-alalla toimimme tähtiravintolan tavoin. Ellemme itse opi työmaaruokalan toimintatavoille, joku muu tulee sen tekemään.

Kuva: Tiia Javanainen, Purotie Design