Valitut palat LVI-tekniikan kehittymisestä kautta vuosisatojen: Osa 1 Lämmitys

LVI-TU100: valitut palat talotekniikan kehityksestä, osa 1: Lämmitys

Moderni ja luotettava LVI-tekniikka mahdollistaa hyvän jokapäiväisen elämän tason. Puhdas vesi, raitis sisäilma ja lämpötilan reaaliaikainen reagointi vallitseviin olosuhteisiin ovat tänä päivänä itsestäänselvyyksiä, joista muutama vuosikymmen sitten saatettiin vain uneksia. LVI-alan kehittyminen on ollut pitkä polku kansainvälisiä vaikutteita ja kotimaisia innovaatioita.

Lämmitys

Kiinteistölämmitystä tuhansien vuosien takaa

Jo antiikin kreikkalaiset osasivat lämmittää rakennuksia johtamalla savukaasuja ylös nostetun lattian alle. Antiikin roomalaiset kopioivat Hypokaustiksi nimetyn lämmitystavan. Myöhemmin keskiajalla menetelmällä lämmitettiin myös kivilinnoja. Samantapaista lämmitystä käytettiin Korean niemimaalla pari tuhatta vuotta sitten, ellei aiemminkin. Siellä savukaasut saatiin keittiön liedestä, jolla kypsytettiin riisiä pikiä aikoja.

Kaloriferi tuli Keski-Euroopasta Pietarin kautta

Englannissa kehitettiin verraten turvallinen ilmalämmitysjärjestelmä 1700-luvulla, ensin kasvihuoneisiin ja sitten rakennuksiin. Kellariin sijoitettuun uuniin tehtiin iso konvektio-osa – ensin tiilistä ja 1800-luvulla valuraudasta. Ulkoilma lämmitettiin konvektio-osalla ja lämmennyt ilma johdettiin muuratuilla kanavilla huoneisiin. Ratkaisu hoiti sekä lämmityksen että ilmanvaihdon. Myöhemmin polttoaineen säästämiseksi keksittiin rakentaa huoneista uunille paluuilmakanavia, jolloin ilmaa voitiin vaihtaa paremmin tarpeen mukaan. Suomen suuriruhtinaskuntaan nämä kalorifereiksi tai kalorifeereiksi nimetyt järjestelmät toi 1820-luvulla arkkitehti Engel, joka oli tutustunut järjestelmiin Saksan alueella. Ensimmäiset kohteet olivat Helsingin Senaatintorin ympärillä, mutta Engel suunnitteli lukuisia julkisia kohteita eri puolille Suomea. Kaloriferilämmityksiä käytettiin vuosisadan vaihteeseen saakka, esimerkkinä Säätytalon lämmitys 1800-luvun lopussa.

Börge Hagner: Valitut palat LVI-tekniikan kehittamisesta

Varaava uuni pelastamaan metsät ylihakkuilta

Pohjoismaissa yleisin rakennusten lämmitysratkaisu oli vielä 1700-luvulla takkojen käyttö, jos ei oteta huomioon savupirttejä. Ruotsissa kehitettiin metsien loppuun hakkaamisen estämiseksi varaavat uunit 1700-luvulla. Niiden käyttö levisi kaikentyyppisiin rakennuksiin. Kaupungeissa määrättiin savupiiput pakollisiksi tulipalojen estämiseksi, joten muuraustaidon kehittyessä opittiin muuraamaan myös uuneja. Kuitenkin varsinkin vaativampiin kohteisiin, kuten tehtaiden korkeisiin piippuihin, tarvittiin 1800-luvulla venäläisiä muurarimestareita. Nämä mestarit tekivät tietysti muitakin tulisijoihin liittyviä muurauksia. Ilmeisesti heidän ansiostaan Suomen LVI-sanastoon on saatu sana hormi, joka onkin lajissaan ainoa siltä suunnalta tullut termi. Sana on kuitenkin alunperin Preussista tullut balttilaina, joka on kiertänyt meille Ukrainan ja Venäjän välityksellä. Tämä kuvastaa tekniikan leviämisreittejä keskisemmästä Euroopasta tänne Pohjan perille.

Yhteistä näille vanhoille lämmitysjärjestelmille oli se, että ne olivat arkkitehtien suunnittelemia ja muurarien rakentamia.

Putkiurakointi alkoi

Putkiurakoitsijoiden tarve syntyi Suomeen 1800-luvun loppupuolella. Vasta tuolloin alettiin rakentaa kunnallisia vesijohto- ja viemärijärjestelmiä, jotka mahdollistivat rakennusten sisäpuolisten vesi- ja viemärijärjestelmien teon. Samoihin aikoihin alettiin uunilämmitysten ja kaloriferilämmitysten tilalle rakentaa vesikeskuslämmityksiä. Ensin tehtiin vain huoneistokohtaisia hellasta lämpönsä saavia muutaman lämmityspatterin lämmityskiertoja. Pian koko rakennuksen hoitavat kattilalla lämmitettävät keskitetyt järjestelmät korvasivat huoneistokohtaiset näpertelyt.

Ruotsissa käytiin 1890-luvulla professoritason debattia, josko keskuslämmityksen tuoma verraten tasainen huonelämpötila olisi epäterveellinen, eihän moista ole ihmiskunnan historiassa ennen koettu. Tällaisesta jupinasta huolimatta vesikeskuslämmitys yleistyi ja oli jo 1920-luvulla vallitseva vaihtoehto ainakin kerrostaloissa. Useimpia omakotitaloja ja pienehköjä muita rakennuksia, kuten kauppoja ja kouluja, lämmitettiin edelleen uuneilla. Vasta pula-ajan jälkeen 1950-luvulla niissäkin pääsääntöisesti keskuslämmitys korvasi huonekohtaiset uunit.

Lämpökeskukset kehittyivät

Alkuaikojen jälkeen keskuslämmitysjärjestelmät ja niiden komponentit kehittyivät asteittain. Niitatuista tai valurautaisista kattiloista siirryttiin varsinkin isoissa kiinteistöissä teräslevykattiloihin. Niiden kotimainen tuotanto alkoi Tampereella Lokomo Oy:n tehtaalla 1930-luvulla. Myöhemmin valurautakattiloihin erikoistunut Högforsin Tehdas alkoi valmistaa teräslevykattiloita. Sotien jälkeen 1950- ja 1960-luvuilla alkoi kaupunkien voimakas kasvu ja kotimaisia kattilavalmistajia tuli lisää.

Halkopolttoaineesta siirryttiin vähitellen 1930-luvulla hiileen, antrasiittiin ja koksiin, mutta halkoihin palattiin sota-aikana. Halkolämmitys jatkui valuuttapulan aikana 1950-luvun alkupuolelle. Öljyn valtakausi alkoi vasta pula-ajan loputtua. Silloin kotimainen Oilon Oy:n poltinvalmistus pääsi vauhtiin. Polttoaineen muutokset vaikuttivat myös rakennusten tai pihapiirin ulkonäköön: hiilikellarit korvasivat halkopinot. Öljysäiliötkin asennettiin yleensä maan alle. Pienemmissä kohteissa teräslevysäiliö voitiin sijoittaa erilliseen kellarissa olevaan säiliöhuoneeseen. Ympäristönsuojelusyistä määrättiin 1970-luvulla säiliöihin vuotokaukalo. Asennus maan alle estettiin pohjavesialueilla kokonaan ja maanpäälliseen asennukseen edellytettiin säiliön ympärille vuotoallas. Ylitäytönestolaitteet tulivat täyttöputkeen. Öljysäiliöitä alettiin tehdä muovista 1980-luvulla ja ns. rivisäiliöt voitiin tuoda ovesta sisään pientalon kattilahuoneeseen. Isompiin kohteisiin oli tarjolla lujitemuovisäiliöitä.

Putkistovarusteet kevenivät ja paranivat

Putkistot tehtiin alun perin paksuseinämäisistä höyryputkista kierreliitoksin. Putket sijoitettiin muurattuihin seiniin ja osin puurakenteisiin välipohjiin. Kevyempiä ohutseinämäisiä putkia alettiin markkinoida 1970-luvulla ja putket asennettiin näkyviin. Kotimainen teräsputkien valmistus alkoi Rautaruukin Hämeenlinnan tehtaassa 1970-luvulla. Kupariputkien valmistus Outokummun Porin tehtaassa pääsi alkuun sotien jälkeen, ja niitä markkinoitiin vesijohtopuolelle jo 1950-luvulla. Juotosliitoksia ja siten tulitöitä korvattiin pienemmissä putkissa mutteriin ja helmeen perustuvilla puserrusliittimillä 1980-luvulta lähtien. Kupariputkien käyttö lämmityspuolella yleistyi 1990-luvulla,

la, jolloin tulivat Mapress-menetelmällä eli erityisellä hydraulityökalulla yhteen puristettavat puserrusliitokset. Niitä alettiin käyttää sekä teräs- että kupariputkissa kokoon DN100 saakka. Komposiittiputkien käyttö alkoi laajemmin 1990-luvulla. Materiaali sopii lämmitys-, lattialämmitys-, jäähdytys- ja käyttövesiverkostoihin. Liitokset tehdään messinkisillä osilla ja isoin putkikoko on DN100.

Kotimainen istukkaventtiilivalmistus käynnistyi jo 1900-luvun alussa. Raumalainen Osy Oy valmisti messinkisiä venttiileitä jo 1940-luvulla. Sodan jälkeen aloitteli myös Oras Oy pattereiden yhdistäjäosien valmistuksen laajentuen pian venttiilipuolelle. Palloventtiilit tulivat markkinoille 1970-luvulla. Samoihin aikoihin yleistyi tilaa säästävien läppäventtiilien käyttö isoissa putkissa. Pieniä palloventtiileitä teflontiivistein alettiin tehdä messingistä, jolloin ne korvasivat huoltoa vaativat istukkaventtiilit. Järjestelmien täyttöventtiilit ja linjansäätöventtiilit tehtiin kokonaispaketteina, jotka sisälsivät kaikki tarvittavat osat erillisistä osista koottujen versioiden sijasta. Samoihin aikoihin tuli markkinoille toimivia automaattisia ilmanpoistimia. Paljetasaimet alkoivat korvata paisuntamutkia jo 1940-luvulla. Lyyranmuotoisia paisuntaosia oli tehty muun muassa putkiliikkeiden pajoissa. Nyt ne jäivät pois ohjelmasta. Omavoimaisia lämmönsäätöventtiileitä oli tarjolla jo 1930-luvulla, mutta omavoimaisia linjansäätöventtiileitä alettiin aktiivisesti myydä 1990-luvulla.

Valmiita ilmanvaihdon lämmityspattereiden pumppu-/sekoitusventtiilikytkentäryhmiä ei jostain syystä ole alettu laajemmalti käyttää Suomessa, vaikka ratkaisu on Ruotsissa ollut jo vuosia varsin tavallinen.

Pumpuilla potkua, termostaatit pattereihin

Painovoimaisesta vedenkierrosta siirryttiin pumppukiertoon pikkuhiljaa jo 1930-luvulla. Vasta sotien jälkeen alkoi kotimainen Kolmeks Oy:n pumpputuotanto. Myös A. Ahlström Karhulan tehdas alkoi valmistaa pystymallisia lämpöjohtopumppuja. Pumppujen ansiosta kattilahuoneiden ei enää tarvinnut sijaita kellarin montussa eikä tarvittu kellarikerrokseen omaa höyrylämmityspiiriä. Taajuusmuuttajakäyttöiset vakiopainetta pitävät pumput yleistyivät 1980-luvulla. Avoimet korroosiota aiheuttavat paisuntajärjestelmät korvattiin kalvopaisunta- tai pumppupaisuntajärjestelmillä 1950-luvulta lähtien. Termostaattisten patteriventtiilien valtakausi alkoi 1970-luvulla. Niidenkin käyttö onnistui parhaiten pumpuilla varustetuissa verkostoissa.

Patteritkin kevenivät ja sitten tuli lattialämmitys

Alun perin lämmityspattereina käytettiin ripaputkia tai teollisuudessa sileitä put” kia. Nämä veivät paljon tilaa. Pattereita naamioitiin ainakin paremman väen huoneistoissa sievillä ritilöillä eli sermeillä. Valurautaiset jaepatterit kehitettiin USA:ssa 1800-luvun loppupuolella ja sieltä ne levisivät nopeasti Eurooppaan. Patterit asennettiin ikkunapenkkien alle poteroonsa. Tarjolla oli myös kaarevia malleja, jotka istuivat paremmin jugend-talojen erkkeri-ikkunoiden alle. Valurautaisten pattereiden tilalle tulivat levypatterit sotien jälkeen, joskin niitä oli tarjolla jo 1930-luvulla.

Lattialämmitykset tulivat vähitellen suosituksiksi pientaloissa ja sitten myös kerrostaloissa 1990-luvulta lähtien, jolloin oli saatavissa luotettavia happidiffuusiotiiviitä muoviputkia. Järjestelmään kuuluivat jakotukit venttiileineen. Aiemmissa kupariputkilla toteutetuissa lattialämmityksissä oli ongelmia jännityskorroosion kanssa. 2000-luvun matala- tai peräti nollaenergiatalojen huonekohtainen lämmitystarve on yleensä niin pieni, että lämmittäminen voidaan hoitaa sisäänpuhallusilmalla eli ilmalämmityksellä. Tuloilmakoneen lämmityspatteri ja mahdolliset huonekohtaiset jälkilämmityspatterit hoitavat lämmityksen.
Teollisuus- ja varastotiloissa kiertoilmalämmittimien käyttö yleistyi jo 1930-luvulla. Puhallinpattereita oli tarjolla maailmalla jo 1900-luvun alusta saakka. Kuumalla vedellä toimivia säteilykattolämmityksiä on pienimuotoisesti käytetty siellä täällä sotien jälkeen. Näistä vain nestekaasukäyttöiset ovat olleet tehokkaita lastausovien lähellä tapahtuvan suuren lämpöhäviön torjunnassa.

Sähkö tuli kilpailijaksi

Öljy oli 1960-lvulla vallitseva lämmönlähde. Jonkin verran valmistettiin vesivaraajaa käyttäviä yösähkölämmittimiä, mutta niiden osuus jäi pieneksi. Myös massavaraajiin perustuvia sähkölämmittimiä myytiin. Sähkötariffien muutos johti siihen, että 1970-luvulla alettiin markkinoida innolla suoraa sähkölämmitystä, jonka markkinaosuus kasvoi 1980-luvulla varsinkin pien- ja rivitaloissa vesikeskuslämmitystä isommaksi. Myös sähköllä toimivaa kattosäteilylämmitystä myytiin, joskaan sen käyttö ei yleistynyt kovin paljon heikosta toimivuudesta johtuen. Sähkölämmityksen ja vesikeskuslämmityksen kesken käytiin kovaa kisaa, joka hiljeni, kun Neste fuusioitiin Imatran Voimaan 1998. Yhtiöt erotettiin kuitenkin toisistaan 2005.

Höyry jäi teollisuuden lämmönsiirtoaineeksi

Suomessa höyrytekniikka alkoi tulla tutuksi varsinaisesti 1860-luvulla, kun muun muassa höyrysahojen perustaminen sallittiin. Puuhun perustuva kemiallinen paperiteollisuus alkoi 1870-luvulla ja sen mukana prosessien ja kuivausosien höyrylämmitys. Ensimmäinen Suomessa rakennettu höyryalus tehtiin jo 1830-luvulla, mutta vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen höyryalusten rakentaminen vilkastui.

Myös teollisuus- ja varastotiloja voitiin lämmittää ripaputki- tai sileäputkipattereihin johdetulla höyryllä. Kiertoilmalämmittimien käyttö yleistyi sähköverkostojen vanavedessä. Tosin aluksi sähköverkkojen tehot olivat pieniä ja sähköä käytettiin lähinnä valaisimiin. Koneita saatettiin pyörittää pitkään valta-akseliin yhdistettyjen hihnakäyttöjen avulla. Valta-akselilaitteistoa pyöritettiin höyrykoneella.

Suomessa ei kuitenkaan teollisuutta lukuun ottamatta innostuttu höyrylämmitykseen, vaikka silläkin on omia hyviä puoliaan. Lauhteen poiston ongelmat, liitosvuodot, kuluvat venttiilit, liian kuumat pinnat ja syöttöveden käsittelyvaatimukset eivät innostaneet. Höyryn käyttö tuloilman lämmityksessä edellyttää käytännössä hankalaa ohitussäätöä erityisrakenteisin sälepellein. Kokemukset ulkomailla yleisistä höyrykattilaräjähdyksistäkään eivät nekään kannustaneet höyrylämmitykseen. Onnettomuuksien estämiseksi höyrykattiloiden hoito ja käyttö oli auktorisoitava konemestareille – mitä isompi ja korkeampipaineinen laitos, sen kovemmat ammattivaatimukset. Tämäkin hillitsi osaltaan lämmityshöyryn käyttöä tilalämmityksessä. Höyryn käyttö koneiden voimanlähteenä, prosesseissa, laivoissa ja 1900-luvun alusta lähtien Suomessa valmistetuissa vetureissa opetti kuitenkin vaativaa putkitekniikkaa.

Alue- ja kaukolämmöllä savupiiput historiaan

Kaukolämpö alkoi korvata rakennuskohtaisia kattilalaitoksia Suomessa vasta 1950-luvulta. Moni kaukolämpöverkko aloitettiin rakentamalla ensin paikallinen kaukolämpökeskus. Pian tällaisia keskuksia alettiin valmistaa valmiina paketteina, jotka tuotiin kohteeseen autokuljetuksena. Niiden mukana tuli valmiiksi eristetty metallinen savupiippu. Öljysäilöt olivat kaksoisvaipallisia tai valumakaukalolla varustettuja maanpäällisiä makaavia metallisäiliöitä. Maanalaiset putkistot asennettiin erilaisiin betonielementteihin ja eristettiin paikan päällä lasivillalla. Kunnollisia valmiiksi eristettyjä kaukolämpöputkia alkoi saada vasta 1980-luvulla.

Rakennusten lämmönjakokeskukset tehtiin aluksi paikan päällä putkilämmönsiirtimistä, mutta pian siirryttiin asennusvalmiisiin paketteihin. Näiden tekniikka on sittemmin kehittynyt, ja juotetut tai hitsatut jaloteräksiset levylämmönsiirtimet ovat korvanneet tilaa vievät putkilämmönsiirtimet. Tehokkaat suodattimet ja ilmanpoistimet ovat ehkäisseet lämmitysverkoston käyttöhäiriöitä.

Lämmön talteenotosta ja lumen sulatuksesta uutta puuhaa

Vaikka Suomessa on rakennettu joitakin välillisiä ilmanvaihdon nestekiertoisia lämmöntalteenottojärjestelmiä jo 1940-luvulla, niiden käyttö yleistyi varsinkin toimitiloissa ja palvelurakennuksissa vasta 1970-luvun alussa. Erityistä vauhtia antoi 1970-luvulla öljykriisi, joka pakotti etsimään vaihtoehtoja öljylle tai ainakin vähentämään sen kulutusta. Aluksi lämmöntalteenottoon suhtauduttiin varovaisesti, eikä sitä aina otettu huomioon lämpökeskuksen mitoituksessa. Kokemuksen karttuessa huomattiin, että LTO-investointi säästää myös lämmitys- ja jopa jäähdytyskeskusinvestoinneissa.

Nestekiertoisten lämmöntalteenotto- ja lumensulatusjärjestelmien käyttö edellytti myös jäätymättömien liuosten käyttöä. Oikeiden pumppupaineiden, liuosprosenttien ja ennen kaikkea korroosionestoaineiden käyttö vaati harjoittelua kantapään kautta. Uusia ideoita kytkentöihin, mitoituksiin ja LTO-järjestelmän ohjauksiin toi ABB:n Thermonet-järjestelmä 1990-luvulla. Näitä kaikkia parannuskeinoja ei ole otettu yleiseen käyttöön vieläkään.

Erityisistä tarkoitukseensa kehitetyistä muoviputkista valmistettuja katu- ja ajoluiskalämmityksiä päästiin asentamaan 1960-luvun lopussa, mutta öljykriisin aikana niiden käyttö kiellettiin. Sen jälkeen käyttö on uudelleen virinnyt, mutta ei mitenkään merkittävästi. Sulatuksilla voidaan kuitenkin välttyä kaatumisloukkaantumisilta, hiekoituksilta, auraamisilta ja lumen poiskuljetukselta. Suurin este sulatusten käytölle on usein se, ettei kaikkia saman kadun varrella olevia kiinteistöjä saada maksumiehiksi.

Maalämpö yleistyi vasta 2000-luvulla

Maalämpöjärjestelmiä asennettiin Ruotsissa täyttä päätä jo 1970-luvulla, mutta Suomessa käyttöä hidasti sähkö- ja lämpöenergian hintasuhteet. Niin kauan kuin lämpöpumpun käyttösähkön kustannukset eivät olleet lämpöpuolen säätöjä oleellisesti alemmat, ei maalämpöön kannattanut investoida. Ruotsissa sähkö oli suuresta vesi- ja ydinvoimaosuudesta johtuen suhteessa halvempaa, jolloin lämpöpumppujen käyttö oli kannattavaa. Suomessa vasta hintasuhteiden muutokset, laitteiden tekninen kehitys ja kaivojen porauksen halpeneminen johtivat siihen, että käyttö pääsi todella vauhtiin 2000-luvulla korvaten erityisesti kattilalaitoslämmitystä.

Maalämmön käyttötaloutta paransi, jos lämmitysjärjestelmään riitti verraten matala lämpötila eli käytössä oli 40-asteinen lattialämmitys. Monissa vanhemmissa pientaloissa patterit oli mitoitettu kiinteän polttoaineen jaksollisen lämmityksen mukaan 50-asteiselle vedelle, joten niissäkin siirtyminen maalämpöön on ollut helppoa. Myös rakennuksen lämpötalouden kehittäminen eli ulkovaipan eristysten parantaminen ja koneellinen poistoilmasta lämpöä ottava tuloilma edesauttavat maalämpöjärjestelmän käyttöä, sillä näin matalampikin lämpötila riittää patterivedelle. Vaikka maalämpö onkin vain eräs sähkölämmitysmuoto, ei sitä ole koettu kilpailijaksi putkialalle, tarvitseehan maalämpö paljonkin putkitekniikkaa.

Maalämpöpiiri jäähdytykseen

Maalämpöä alettiin käyttää myös kesäajan jäähdyttämiseen vapaajäähdytysmenetelmällä eli ilman kompressoria. Erityisen edullista tämä on ollut marketeissa, joissa maalämpöjärjestelmän viileyden ansiosta voidaan alentaa pakkaskoneiden lauhdutuspainetta ja pienentää sähkönkulutusta. Maalämmön vapaajäähdytyskäytöllä ilmastointikaan ei välttämättä tarvitse kompressorijäähdytystä. Kesällä jäähdytyskäyttö syöttää lämpöä maahan ja näin saadaan kaivoista talvella lämmityskaudella lämpimämpää liuosta, mikä parantaa lämpöpumpun lämpökerrointa.

Poistoilmalämpöpumppuja ja hybridejä

Monille pelkällä koneellisella poistolla varustetuille asuinkerrostaloille on viimeisen kymmenen vuoden aikana asennettu poistoilman lämmön talteenotto. Tällä voidaankin saada lämmitysenergian kulutusta pienennettyä tyypillisesti 50 prosenttia. Toisaalta sähkön kulutus kasvaa, ja kovalla pakkasella ostolämpöä tarvitaan suhteessa eniten. Jotkut ovat integroineet järjestelmään maalämpöputkiston. Se avulla voidaan lämmönkulutusta leikata kovimmallakin pakkasella, ja toisaalta rakennuksen tontti riittää lämmön keräämiseen. Jos tavallinen kerrostalo aiotaan lämmittää pelkällä maalämmöllä, tulevat tontin rajat yleensä vastaan ja aletaankin jäähdyttää naapurin pihan alla olevaa kalliota. Poistoilmasta ja maasta lämpönsä saavassa hybridijärjestelmässä voi olla kannattavaa syöttää kesäaikana poistoilman ylimääräistä lämpöä myös lämpökaivoihin, jos virtaukset kallioruhjeissa eivät kuljeta merkittävästi lämpöjä naapureille. Uusimissa tapauksissa ylimääräistä lämpöä on saatu myytyä kaukolämpölaitoksille. Ja vielä ekologisempi järjestelmä voidaan saada aikaan yhdistämällä siihen myös aurinkokeräimet.

Aurinko paistaa, kun on muutenkin valoisaa: keräimet

Aurinkokeräimien käyttöä harjoiteltiin jo 1980-luvulla. Järjestelmään kuuluu oleellisena osan katolla olevien keräimien lisäksi varaajasäiliö. Käyttökokemukset eivät olleet alun perin hyviä, sillä automatiikka ja erityisesti sen vuotavat venttiilit pilasivat säästöjä: lämmintä liuosta pääsi ulos keräimiin, vaikka aurinko ei lämmittänyt tarpeeksi. Sittemmin keräimien rakenne ja ohjaustekniikka on oleellisesti parantanut, mutta Suomea ei ole kyetty siirtämään 60. leveysasteen pohjoispuolelta etelämmäksi. Vaikka keräimien nimellishyötysuhde näyttää korkealta ja ainakin paneeleita paremmalta, hyötysuhde riippuu paitsi sisään menevän liuoksen ja ulkolämpötilan erosta myös auringon paisteen tehosta. Talvikautena hyötysuhde romahtaa helposti nollaan. Tästä johtuen keräinjärjestelmistä saa kannattavia vain, jos käyttöveden kulutus on kesäaikanakin runsasta. Synkimpinä talvikuukausina eli käytännössä puolen vuoden aikana keräimistä ei käytännössä ole hyötyä.

Osa 2: Kraanavedestä kantoveteen

Kuva: Tiia Javanainen, Purotie Design