Valitut palat tekniikan kehittymisestä Osa 3: Muovin valtakausi alkoi

LVI-TU100: valitut palat talotekniikan kehityksestä, osa 3: Muovin valtakausi alkoi

Kiinteistöviemäreiden materiaalina valurauta piti pintansa 1960-luvun loppupuolelle. Sen jälkeen oleellisesti kevyempi ja liitostavaltaan ylivoimaisesti helpompi PVC-muovi syrjäytti valuraudan lukuun ottamatta suurkeittiöviemäreitä, joissa mekaaninen rasvanpoisto tai yli 70 asteisen veden kaato viemäriin edellytti valuraudan tai ruostumattoman teräksen käyttöä.

Upo siirtyi joustavasti 1949 aloittamastaan valurautaputkien valmistuksesta muoviputkiin 1965. PVC:n valmistuksessa syntyvien haitallisten huurujen takia otettiin 2000-luvulla kiinteistöviemäreiden materiaaliksi polypropeeni. Erikoisputkia kemiallisten laboratorioiden ja muiden syövyttävien nesteiden viemäröinteihin on tehty lasitetuista tiilistä. Paineviemäreiden materiaalina polyeteeniä on käytetty 1960-luvulta.

Muovilla korvattiin jossain määrin myös pesualtaita, mutta heikko mekaaninen kestävyys ei saavuttanut suosiota. Sen sijaan posliinisia pesualtaita korvattiin jossain määrin emaloiduilla teräsaltailla, jotka tulivat kaikille tutuksi ruotsinlaivoilta. Posliinimateriaalia on korvattu myöhemmin keraamisella puristemateriaalilla.

Kupari- ja sinkkiputkien käyttö käyttövedessä jatkui pitkälle 1970-luvulle, kunnes sinkitty putki jäi pois. Kupariputkien liitosmenetelmänä kapillaariosia hyödyntävä kovajuotos pysyi vallitsevana 1990-luvulle, jolloin Mapress-puristusliitinmenetelmä yleistyi. Avattavia puserrusliittimiä käytettiin pienemmissä kohteissa. Muoviputket eli verkkosidosvahvistetut PEX-putket yleistyivät varsinkin sen jälkeen, kun rakenteisiin asennettavien putkien tuli olla vaihdettavissa. PEX-putkien valmistuksen aloitti ruotsalainen Wirsbo 1972.

Börge Hagner: Valitut palat LVI-tekniikan kehittamisestaTulta päin

Perinteinen palonsammutusvarustus on ollut käsin pumpattavat ruiskut, joita käyttivät jo antiikin roomalaiset. Kiinteistöjen sisävesijohtojen myötä alettiin asentaa myös paloposteja. Ensimmäiset vesisprinklerilaitokset tehtiin Suomessa Tampereella Finlaysonin tehtaalle jo 1890-luvulla. Niin ikään ensimmäinen jo alusta asti sprinklattu kohde oli Tampereen Lapinniemen Puuvillatehdas, joka valmistui 1900. Vesilähteenä näissä ensimmäisissä laitoksissa oli erityiseen torniin sijoitettu säiliö. Mallia ja laitteita saatiin Englannista, jossa erityisesti Mather & Platt oli erikoistunut tekstiiliteollisuuden sammutuslaitoksiin ja toimitti tarvittavia komponentteja. Lämmöstä laukeavat sprinklerisuuttimet oli kehitetty Yhdysvalloissa 1870-luvulla, josta osaamista oli jaettu Englantiin. Oma erikoisalueensa on myöhemmin ollut palavien nesteiden sammuttamiseen tehoava vaahtosammutus ja sähköpaloihin sovelias kaasusammutus.

Vakuutusyhtiöt kiinnittivät jo varhain erityistä huomiota palojen ennaltaehkäisyyn ja sammutukseen. Palovakuutustoimintaa Suomessa harjoitti 1800-luvulla monikin ulkomailta peräisin oleva yhtiö, ja ne muodostivat Suomen vakuutustariffiyhdistyksen eli käytännössä hintakartellin. Teollisuuteen erikoistunut vakuutusyhtiö Fennia perustettiin 1882, ja se liittyi tariffiyhdistykseen. Tästä suivaantuneet sahanomistajat perustivat Suomen Sahanomistajien Palovakuutusyhtiön, myöhemmin nimeltään Saha-Palon, joka otti toiminnan laajetessa nimen Teollisuusvakuutus. Sen toimintaa jatkaa vakuutusyhtiö If. Erityisesti Teollisuusvakuutuksella oli varsin hyviä ohjeita sammutuslaitosten suunnittelusta ja rakentamisesta. Vakuutettavan omaisuuden arvon kasvaessa ja suurten palovahinkojen takia palkattiin korkeakoulutason henkilöitä asiantuntijoiksi. Lisäksi annettiin koulutusta ja tapauskohtaisesti henkilökohtaista neuvontaa ja sekä suunnittelun että toteutuksen valvontaa. Suunnittelulle, asentamiselle, valvonnalle ja tarkastajille on asetettu erityisiä pätevyysvaatimuksia.

Teollisuusputkistoja joka lähtöön

Teollisuudessa tarvitaan monenlaisia erikoisputkia, joista höyryputkistot ovat vanhimmasta päästä. Paineilmaputkistot ovat yleisimpiä joka tehtaan verkostoja, joita alettiin rakentaa jo 1900-luvun alussa. Palavat ja prosessinesteet, kemikaalit ja kaasut vaativat erityisosaamista ja niitä koskevat monet standardit, ohjeet ja asetukset. Teollisuudella on ollut usein myös itsellään omia standardeja ja koulutusta erikoisputkistojen asentamiseen.

Aaltopahvista umpisolueristeisiin

Putkia on eristetty eri syistä: vähentämään lämpöhäviöitä, estämään vaarallisen kuumaa pintalämpötilaa, estämään kondensointia tai vaimentamaan ääntä. Eristemateriaaleina on käytetty aaltopahvia, hiekkaa, piimaamassaa, asbestia, korkkia, lasivillaa, kivivillaa, vaahtolasia, kevytbetonia, perliittiä (leca-soraa), kevytsoraa, polystyreeniä, polyeteeniä ja polyuretaania. Pinnoitteena on käytetty kangasta, bitumihuopaa, sinkittyä teräspeltiä, alumiinipeltiä ja polyeteeniä.

Eristyksiä on tehty hyvinkin monin tavoin. Betonisella yläpohjalla ja ullakolla varustetuissa tyypillisissä teollisuuden rakennuksissa putkia saatettiin asentaa yläpohjan päälle levitettyyn hiekkakerrokseen, joka toimi myös paloeristeenä. Toppatakkeja ei meillä sentään käytetty eristeenä. 1950-luvulla tamperelainen Tako markkinoi aktiivisesti aaltopahvieristeitä. Myös kerrosrakenteita käytettiin: kuuman putken eristeen sisin kerros voitiin tehdä asbestipahvista ja uloin kerros piimaamassauksella. Tosin massan sekaan saatettiin laittaa asbestikuitua. Sotien jälkeen markkinoille tulleet mineraalivillakourut ja muovieristeletkut vähensivät työmaalla tehtävää työtä ratkaisevasti. Kuitenkin vasta 1970-luvun kuluessa massauseristeiden käyttö hiipui.

Jäähdytettyjen putkien eristämisen laadun ratkaiseva parannus tapahtui 1960-luvulla, kun amerikkalaisen Armstrong-yhtiön Armaflex tuli markkinoille. Umpisolurakenne ja liki olematon vesihöyryn diffuusio tekivät eristeestä luotettavan. Korkin käyttö eristeenä jäi silloin historiaan. Myös epäluotettavien mineraalivillakourujen käyttö hiipui. Käytännössähän on liki mahdotonta saada villan pinnoitteesta esimerkiksi kannakkeiden ja venttiilikarojen yms. kohdalla vesihöyrytiiviitä. Jos putkisto oli tehty teräksestä, tuhosi putken ulko¬pintaan kondensoituva kosteus verraten nopeasti teräsputken.

Hengenvaarallinen asbesti

Suomesta on löytynyt 3 000 vuotta vanha hirsirakenne, jonka tilkkeenä on käytetty asbestia. Asbestin aiheuttamista keuhkosyövistä alkoi tulla varoituksia maailmalla jo varhain – itse asiassa jo antiikin Rooman aikana, mutta asia unohtui. Suomessa Tuusniemen kunnan Paakkilan kylässä toimi vuosina 1904–1975 Länsi-Euroopan suurin asbestikaivos. Ensimmäinen todistetusti asbestin aiheuttama kuolemaan johtanut syöpätapaus tuli julkisuuteen Itävallassa 1906.

Asbestituotteiden käyttö Suomessa pääsi täyteen vauhtiin vasta 1920-luvulla ja käyttö laajeni mitä monenmoisiin kohteisiin. Asbestia sisältäviä ilmanvaihtokanavia, asbestieristystä ja ruiskutettavaa paloeristystä markkinoitiin täyttä päätä vielä 1960-luvulla.

Asbesti on teknisesti erinomainen silikaattimineraaleihin kuuluva materiaali: joustava, palamaton, kestää erittäin korkeita lämpötiloja, kemiallisesti kestävä, hyvä lämmöneriste, ääntä vaimentava ja kuidut tarttuvat toisiinsa ja muihin aineisiin muodostaen kestävän massan. Asbestia on monta eri lajia: aktinoliitti, amosiitti (ruskea asbesti), antofylliitti, krysotiili (valkoinen asbesti), krokidoliitti (sininen asbesti) ja tremoliitti. Lisäksi on käytetty kuiturakenteista erioniittiä, joka muistuttaa asbestia. Vaarallisin asbestin muoto on krokidoliitti kuitujen hienon rakenteen takia.

Krokidoliitin käyttökielto alkoi vuonna 1976. Asbestin käyttö kiellettiin kokonaan vuonna 1994. Asbestipurkutöitä saavat tehdä vain hyväksytyt rekisteröidyt ammattilaiset. Alalla onkin oma yhdistys SAP ry eli Suomen asbestipurku-urakoitsijat. Vuoden 2016 alussa astui voimaan laki, jonka mukaan asbestikartoituksesta tehtiin pakollinen kaikissa ennen vuotta 1994 rakennetuissa kiinteistöissä. Noin sata suomalaista kuolee vuosittain asbestisairauksiin.

Tutustu aiempiin osiin:
Osa 1: Lämmitys
Osa 2: Kantovedestä kraanaveteen
Osa 4: Ilmanvaihto

Kuva: Tiia Javanainen, Purotie Design